Tuesday, September 18, 2018

Toinen lapsi viety yliopistoon - täältä tullaan Skotlanti

Lähtöpäivä tuli nopeammin kuin osasin odottaa. Tyttären yliopistovalinnan jälkeen muutama kuukausi sitten tuntui, että aikaa on vaikka kuinka paljon. Johonkin se taas hujahti. Oma päänvaivansa oli pakkaaminen: ei mitään liikaa, ei mitään turhaa, kaikki tarvittava lukuvuodeksi. 

Tyttären uusi kotikaupunki

Seikkailuja ja uutta koulua kohti, tytär johtaa, äiti seuraa

Kovasti helpotti, kun liina- ja vuodevaatteita ei tarvinnut hankkia. Kaikki ne tulevat yliopiston puolesta. Pyyheliinat on hankalampi juttu, uuden uutukaiset eivät kunnolla kuivaa. Muutama siis kotoa mukaan ja sitten muutama uusi paikan päältä, jotka voi pestä karheiksi. Sisustukseen jokunen pieni esine ja lääkkeet. Olemme tottuneet käyttämään amerikkalaisia lääkkeitä niin särkyy, kuumeeseen kuin yskään ja kun hyvät on löytänyt niin niistä ei halua luopua. Loppu tila oli vaatteille. Yhden carry-on -matkalaukun täytti tyttären kengät. 


Etukäteen katselimme miten pääsisimme Edinburghin kentältä n. 40 kilometrin päähän opinahjoon. Aikaa olisi ollut puoliltapäivin olevaan tapaamiseen alunperin reilusti, mutta kun lento myöhästyi kolmisen tuntia alkoi taksi jäädä ainoaksi vaihtoehdoksi. Tuloaulassa oli tiski, jossa toivotettiin Skotlantiin saapuvat opiskelijat tervetulleiksi. Emme olleet tajunneet, että olisimme voineet pyytää yliopistoa järjestämään kyydin. Mutta niin se vain järjestyi, kun ystävälliset ja avuliaat ihmiset tarttuivat toimeen. Matka kustansi meiltä yhteensä 36 puntaa, sanoisin että aika kohtuullista. Etenkin, kun kuljettaja vei tyttären yliopistolle ja mut majapaikkaan matkatavaroiden kanssa. 

Uusi taksi alle ja tyttären hakuun yliopistolta. Hän pääsi muuttamaan vasta seuraavana päivänä. Sinnittelimme iltaan ja kiersimme kaupunkia. Olimme vähän pöllämistyneitä, täällä sitä nyt ollaan. Suunnitelmat ja unelmat alkavat toteutua. 

Mamma Mia ravintola jäi käymättä, mutta kyllä tänne pitää päästä joku kerta. 
Siitä on aikaa, kun viimeksi olen nähnyt näin kauniit pihlajanmarjat. Kuusi vuotta tarkalleen. 

Kaupunki on valtavan kaunis. Mulle tuli mieleen, että jos olisin käyskennellyt näillä vuosisataisilla kaduilla ja kujilla, katsellut ikiaikaisia jylhiä maisemia niin saattaisin olla ihmisenä toisenlainen. Paikalliset ihmiset olivat niin ystävällisiä ja avuliaita, että mua riipaisi. Voin olla väärässä, mutta tuntui että skotit ovat ihan omanlaisiaan: suorapuheisia, lämpimiä, huolehtivia. Taksikuskeja ei tarvinnut paljon rohkaista kun kertoivat mielipiteensä brexitistä, Skotlannin itsenäisyydestä, Trumpista ja amerikkalaisista. Mä olin ihan tyytyväinen, että sain sanoa olevani suomalainen. Amerikkalaiset eivät tuntuneet olevan kovin kovassa huudossa. 





Muuttoaamu, matkatavarat majapaikan pääoven edessä kun odottelemme taksia

Tyttären asunnon pielessä on laatikko lähtevälle postille. Miksi meillä ei ole näin ihania postilaatikoita?

Muuttoaamu sujui kaikin puolin mallikkaasti. Olimme ajoissa yliopistolla (tai "uni" kuten paikalliset sanovat). Tavaroiden purkamisen ja vuoteen sijaamisen jälkeen läksimme etsimään kaikkea tarvittavaa. Yliopiston käytettyjen tavaroiden myymälästä löysimme pyykinkuivaustelineen, kattilan, säilytysrasioita, lautasia, leipäveitsen, kopiopaperia, kokkausvälineitä. 

Matka jatkui bussipysäkille. Tyttärelle bussimatkustaminen on kutakuinkin uusi kokemus ja piti opastaa, että sitä soittokelloa pitää painaa kun haluaa jäädä pysäkillä pois, auto ei pysähdy muuten. Takaisinpäin menevään bussiin noustaan tien toiselta puolelta. Olipa edes jotain mitä osasin neuvoa. Lähimmästä Tescosta ostimme ruoka- ja taloustarvikkeita. Saatoin tyttären pysäkille, hän palasi uuteen kotiinsa ja minä porkin omaani. 

Yliopiston tervetulotoivotus

Maisemia yliopistolta. Mä en voi syyttää tytärtä, että näihin maisemiin meni ja ihastui.

Parin seuraavan päivän aikana seikkailimme yhdessä ja erikseen kaupungin kaupoissa. Yritin selvittää mistä mitäkin kannattaa ostaa. Hankin pieniä sisustusesineitä, lisää ruokatarvikkeita. Primarkissa meinasin ihan kadottaa mielenmaltin. Lidl ja Aldi olivat lähietäisyydellä ja Sainsbury sekä Marks & Spencer tulivat tutuiksi. T K Maxx, alkoi tulla jo koti mieleen, Bootsilta sain Nivean kasvorasvoja, joita täältä meiltä ei saa. Meillä kaupat tarjoavat vain Nivean vartalonhoitotuotteita. 

Vika aamuna söimme yhteisen aamupalan majapaikassani. Mun piti häipyä pöydästä välillä muka pakkaamaan. Itkuksi meni. Katsoin tytärtä, niin innoissaan ja onnellinen. Luikin nurkkia pitkin ja B&B:n omistaja tuli vastaan. Rouva halasi, ei kerran tai kaksi vaan varmaan viisi kertaa. Vakuutti, että kyllä me skotit pidetään tytöstä huolta ja jos mitä tulee, niin ota yhteyttä. Autetaan. 

Saatoin tyttären uuteen kotiinsa. Tytär saattoi mut odottavaan taksiin. Tuntui pahalta lähteä, jättää toinen selvittämään pankki- ja puhelinasiat, opinnot, ihan kaiken. Onneksi oli tuttu taksikuski. Matkalla Edinburghiin hän varmisti kerran jos toisenkin, että olethan sä nyt kunnossa. Vakuutti, että kyllä tyttö pärjää, on turvassa ja hyvässä paikassa. Mun on helppo uskoa, tapasin vain avuliaita ja ystävällisiä ihmisiä. Menomatka sujuikin sitten politiikkaa puhuen. Olimme sopineet hinnan etukäteen ja kun hinta pyörähti näyttöön sulki kuljettaja mittarin. 

Vietin yön mukavassa hotellissa. Aamulla hyppäsin bussiin ja päristelin lentokentälle. Lentokoneen ikkunasta katselin, kun Skotlannin sadetihkuiset maisemat jäivät pilvipeitteen taakse. Siellä jossain se mun tyttö on. Hyvässä paikassa, turvassa. Osa musta istuskelee edelleenkin penkillä katselemassa horisonttiin, tytär räpsii kännykällään, tuuli puhaltaa hiukset kasvoille. Ikävä on kova. 



Sunday, September 16, 2018

Tommy Hilfiger laukkuarvonnan voittaja

Perjantaista saakka on sadellut. Florencesta selvittiin täällä meidän kulmilla säikähdyksellä. Sähköt menivät kerran, teitä oli jonkin aikaa liikennöintikiellossa ja muutama puu kaatui. Tulvavaroitus on voimassa vielä keskiviikkoon saakka. Sitten pitäisi sateiden loppua. 


Sanomalehtikin kannettiin. Tosin perjantain lehti tuli lauantaina ja lauantain lehti tänään sunnuntaina. Siinä se odotteli pihatiellä kaksinkertaiseen muoviin pakattuna. 


Tommy Hilfiger crossbody on löytänyt uuden kodin. Arvonnassa oli mukana 80 kommenttia. Mä kyselin lohturuokien perään. Ehdoton suosikki oli suklaa, 35 kommentissa se mainittiin. Ja mä olin unohtanut yhden rakkaan herkkuni: riisisuklaan! Sitä tuli syötyä tentteihin lukiessa tai kun työpäivät venyivät iltamyöhälle. Se oli rakas pahe. Tai oikeastaan hyve. Kakkossijalle pläjähti pizza: se nimettiin lohduttajaksi 15 kommentissa. Hyvä kolmonen oli jäätelö 12 maininnalla. 

Suklaa lohduttaa myös vähän muotoaan muuttaneena: kaakaona, vanukkaana ja mudcakena vaniljakastikkeen kanssa. Vinkkinä mainittiin, että Pirkan mudcake on paras, päihittää kilpailijat. 

Mä luin vesi kielellä vinkkejä. Ai jai, korvapuustit ja maito, perunamuusi ja lihapullat, pasta kermaisella kastikkeella, lihakeitto ja kaalikeitto, chai latte caramel, hapankorput Oivariinilla, nakkikastike perunamuusilla ja puolukkasurvoksella, Ost i Smørsovs, lanttulaatikko ja kinkku, maitopohjaiset puurot... Ja kupillinen teetäkin joskus lohduttaa. 


True Random Number Generator valitsi voittajaksi viestin numero 6: 

Tuorejuustokakut, suklaa, jäätelö..... yms. yms. :)

Onnea Sartsa! Otathan yhteyttä sähköpostiini omamaamansikka1@yahoo.com 

Kiitos kaikille osallistujille. Pistetään taas pian arpajaiset pystyyn. 

❤:lla Johanna





Thursday, September 13, 2018

Hurrikaanin kourissa - Florence kolkuttelee ovelle

Nyt ei voi muuta kuin istua ja odottaa. Florence-hurrikaani on tulossa. Vielä eilen näytti siltä, että olemme myrskyn silmässä mutta reitti on muuttunut etelämmäksi ja emme ihan joutune pahimpaan vyörytykseen. Olemme sen verran sisämaassa (Pohjois-Carolina, Raleighin kupeessa), että myrkytuulet ehtivät lieventyä. Eniten pelottaa kuitenkin sade. Florence on reilunkokoinen ja vettä satanee useamman päivän. Vahingot ja onnettomuuden yleensä tapahtuvat vasta viiveellä. 

Kahden vuoden takainen hurrikaani Matthew tappoi eniten jälkikäteen: ihmiset eivät vieläkään usko, että veteen ei pidä ajaa olipa vesi sitten virtaavaa tai seisoo paikoillaan. Kun maa vettyy alkavat puiden juuret antaa periksi ja puut kaatuvat päivienkin päästä. Toukokuussa kaksi toimittajaa kuoli jutuntekomatkalla, kun puu kaatui heidän autonsa päälle. Myrsky oli mennyt menojaan jo hyvän aikaa sitten. 


Lentelin kotiin tyttären kouluunvientimatkalta toissapäivänä ja eilen tein vielä 12-tuntisen työpäivän. Meinasi usko välillä loppua, kun aikaeron ja matkanteon uuvuttamana paimensin pieniä asiakkaita. Taisivat vaistota, että Ms. Johanna oli vähän kukkuluuruu ja päästivät mut helpolla. Tavoista poiketen annoin lasten katsoa myös lähes tunnin telkkaria. Kerroin vanhemmille etukäteen ja ihan luvan kanssa katselimme ohjelmia. 

Olemme kantaneet puutarhakalusteet ja muut irtotavarat sisälle. Ruokaa on sen verran, että pärjäämme kyllä ja kynttilöitä ja pattereita on varattu. Kaasugrillillä luonnistuu jonkinlainen ruuanlaitto jos muita tuluksia ei ole tarjolla. Vettä olemme varanneet ja täytämme kylpyammeet vedellä, jotta vessojen huuhteleminen onnistuu. Olen aika varma, että sähkö katkeaa ainakin joksikin aikaan. Florence ei ole vielä rantautunut ja jo tuhannet ihmiset ovat sähköä vailla. 


Hämmästyneenä olen lukenut netistä suomalaisista iltapäivälehdistä juttuja Florencesta. Kovin erilaisen kuvan saa lehtien perusteella ja tilanteesta täällä. Juuri osui silmiin artikkeli, jonka mukaan vesi ja leipä ovat kaupoista loppuneet. Jossain sanottiin, että polttoaine on vähissä. Nappasin kuvan tyhjistä vesihyllyistä eilen, mutta kummasti ne ovat yön aikana saaneet täydennystä. Meidän lähikaupoissa on rauhallista, ruokaa riittämiin. Bensa-asemilla on ollut jonoja, mutta ei mitään kovin hirmuisia. Polttoainetta on tarvitseville. 

Juniorin high school on nyt evakuointipaikkana. Koulut ovat tänään torstaina ja huomenna perjantaina kiinni. 

Rankkasateiden lisäksi mua huolettavat vähän mahdolliset hurrikaanin liepeillä syntyvät tornadot. Oma lukunsa ovat myös lietealtaat, joihin sikafarmarit ovat dumpanneet jätteet sikaloistaan. (Pohjois-Carolina on suurimpia sianlihantuottajia.) Niistä on käyty poliittista kädenvääntöä republikaanien ja demokraattien välillä: demarit olisivat halunneet muita ratkaisuja kuin avoimet lietealtaat. Altaissa on tilaa sadevesille, mutta ei mitenkään hirveästi. Kun altaat alkavat tulvia ovat pohjavedet vaarassa ja kolibakteeri matkalla talousveteen. Ei hyvä. Myös osavaltion ydinvoimalat ovat Florencen reitillä. Yksi voimala on hyvin lähellä rantaa. Toivottavasti kestää. 


Liput ovat vielä aikalailla aloillaan, tuuli ei kovin tuiverra. Huomiseen mennessä liputkin pitää tuoda sisälle. Mies ystävineen lähti pitämään lähipubiin hurrikaaniin varautumispalaveria. Toivottavasti on hedelmällinen palaveri ja Uber tuo kotiovelle saakka. Toivon, että ihmiset ymmärsivät lähteä rannalta evakkoon. Uutisissa on näytetty veden voimaa ja vaikka Florence on vielä n. 150 kilometrin päästä rannasta vesi nousee jo hurjasti. Meillekin on tulvia luvassa, mutta talomme ei ole tulvavyöhykkeellä. Toivotaan, että viemärisysteemi toimii ja jalat pysyvät kuivina. Talo ei ole kokenut yhtään suurempaa myrskyä olemassaolonsa aikana, joten emme ihan tiedä miten talo kestää. 

Hyvää viikonloppua kaikille. Palaan taas tänne ruudun taakse, kun yhteydet toimivat ja Florence on mennyt menojaan. Matka Skotlantiin oli ihana ja meillä oli tyttären kanssa kivaa. Ja arvonta pitää suorittaa. Vanhempi poika on parin tunnin päässä lännempänä ja hänestäkin on vähän huoli, vaikka yliopisto hyvän huolen oppilaista pitääkin. 

Laitan tähän loppuun vielä muutaman linkin postauksista, joita olen tehnyt meidän rannikosta ja edellisistä myrskyistä. Mun lempiranta on Emerald Isle, joka saanee oman osansa tällä kertaa.  Wilmingtonin rantakaupunki oli sellainen paikka, jossa ensimmäisen kerran alkoi tuntua että voisin Pohjois-Carolinassa viihtyäkin. Carolina Beachillä ja Wrightsville Beachillä on uitu, kun lapset ovat olleet pieniä. Olemme viettäneet joka kesä joko viikonloppuja tai viikon loman rannalla. Meillä on valtavan kaunis rannikko, upeat hiekkarannat. Etelä-Carolinan Savannah ja Charleston ovat upeita kaupunkeja.  Nyt vain toivon, että kaikki olisivat turvassa. 

❤:lla Johanna








Wednesday, September 5, 2018

Riehaantuneet kakarat

Viime päivät ovat sujuneet vauhdikkaasti. Mun suunnitelmat meni uusiksi, kun perheille sattui lapsenlikan tarvetta. Joten anteeksi, Tommy Hilfiger laukku arvotaan vasta ensi viikon puolenvälin jälkeen. Arvonta itsessään ei ole iso homma, mutta mä haluan tehdä teidän vastauksista yhteenvedon. 


Poika oli lomalla ensimmäisen kerran collegesta viime viikonloppuna. Meillä oli viimeinen viikonloppu koko viiden hengen voimalla ennen joulua. Jouluna sitten toivottavasti uudestaan. Valmistaudun tyttären kanssa Euroopan matkalle, yksi sateenvarjokin on matkatavaroihin hankittu. Täällä meillä ei oikeastaan sateenvarjoa tai kumppareita tarvitse, sillä kuka nyt ulos sateella menisi. Autollakin pääsee. 


Sunnuntaiaamuna ajelimme reilun tunnin päähän aamiaiselle ja pienelle kävelyretkelle Eno River -joen rannoille. Taiteilija oli rakentanut hauskan mökin. Taide on siitä kivaa, että se on monimuotoista, taiteesta on moneksi. 





Samalla lapset kertoivat juttuja kavereistaan, jotka ovat aloittaneet yliopisto-opinnot. Yksi ystävä sai kärsiä huonekaverista, joka palasi tutustumistilaisuudesta ns. turpa täynnä. Ressukka oksensi ensin vessaan, sitten huoneen lattialle ja lopuksi voihki, että "mä kuolen, mä kuolen". Kämppis kauhuissaan mietti mikä avuksi. Päätti kutsua kerrosvalvojan ja humalikolle soitettiin ambulanssi. Kämppäkaveri oli niin reilu, että siivosi vielä oksennuksetkin yhteisen huoneen lattialta. 

Alle 21-vuotiaat eivät saa juoda alkoholia. Lakeja ja säädöksiä on muutettu niin, että juopuneelle ei tule kovin kummoisia seuraamuksia. Siksi, että uskalletaan pyytää apua eikä jäädä katsomaan jääkö kaveri henkiin vai ei. Kyseinen juhlija joutuu käymään uudelleen läpi alkoholikoulutuksen (pakollinen näille meidän Pohjois-Carolinan opiskelijoille, samalla käsitellään myös seksuaaliseen häirintään littyvät kysymykset). 

Toinen kaveri oli todistamassa, kun lainvalvojat tekivät tarkastuksen opiskelija-asuntoon. Vain höhlä kuulemma avaa ikkunan. Avoin ikkuna on aina merkki siitä, että huonetta halutaan tuulettaa. Mulle on ollut yllätys kuinka yleistä marihuanan käyttö täällä on. Kaliforniassa käydessä piti välillä miettiä, että voiko pelkällä tuoksulla olla vaikutuksia. 

Seuraamukset pössyttelijälle: kurinpitolautakunnan eteen ja nuhtelu ja lisää koulutusta päihteiden käytöstä. 

Kolmannella kaverilla on solukaveri, joka bailaa pikkutunneille. Kotiintullessa paukuttaa ovia, pitää meteliä, polttaa valoja. Siinä on hermot mennä. Kolme muuta kämppistä pohtivat ankarasti, että miten asiasta saisi sanottua napakasti mutta kiltisti. 


Olen aikalailla valmiina lähtöön. Tulomatka on asia erikseen, sillä silloin on aikaa miettiä tyhjenevää pesää. Felix päätti könytä matkalaukkuun, olisi kai lähdössä mukaan. Pikkuinen hoitolapsi suoritti lääkärintarkastuksen: Ms. Johannan sydän sanoi "bum, bum, bumbum bum, bumbumbbum" ja ruiskusta riitti sen verran rokotetta että mikään norsua pienempi ei varmaan pysty kampittamaan. 


Mä olen yhtäaikaa innoissani ja surullinen. Pojan käynti todisti, että parissa viikossa voi tapahtua muutosta. Siinä samalla kun hän kertoi kuulumisiaan pöytä putsaantui, ruuat menivät jääkaappiin, astiat tiskariin. Oli kiva kuulla myös suunnitelmista: opintojen lisäksi vierailijoiden luentoja, harrastuksia, porukalla tekemistä. Kaksoissiskonsa matkaan lähtö on hyvin erilainen: tavarat on pakattu säntillisesti (poika huiski pusseihin), mukana on jo viikkosuunnitelma opintoineen ja harrastuksineen, lähiviikkojen riennot on tiedossa, vuokranmaksupäivät kalenterissa, uusiin ihmisiin tutustuttu jo alustavasti. 

Matka on sikäli merkkipaalu, että tämä on ensimmäinen kerta kun lähden ulkomaille yhden lapsen kanssa ja mulla on nähtävästi paikan päällä aikaa touhuta omiani. Tähän saakka mun ulkomaanretket ovat sisältäneet kolme tenavaa, pyykinpesua, ruuanlaittoa, siivousta, vahtimista ja valvomista. Mitenhän sitä osaa olla? Viimeksi 20 vuotta sitten matkustin kahta kättä heilutellen. 


Yksi elämän ihmeitä on, että tapaa upeita ihmisiä ihan sattumalta, odottamattomissa paikoissa ja tilanteissa. Mä tutustuin Monicaan n. 12 vuotta sitten, kun piti tehdä osakekauppaa Suomen päässä. Silloin pankit alkoivat muuttaa säännöksiään ja yksi kummajainen oli, että henkilökohtaisesti olisi pitänyt paikan päällä tehdä kaupat. Hankalaa. Monicalla ja hänen pankillaan oli selkeät sävelet ja osakekauppa on onnistunut edelleenkin. Tapsimme 8 vuotta sitten, kun kävin Suomessa ja Monica oli tehnyt mulle tän korun. Siitä alkaen koru on seurannut milloin ranteen ympärille kiedottuna milloin kaulakoruna matkoillani. Onnenamuletti, hyväntahdonkantaja, rohkea ja kaunis kuten tekijänsä. Mä toisinaan kuvittelen, että Monican hyväsydämisyyttä, lämpöä, älyä ja luovuutta kulkeutuu korun mukana munkin verenkiertoon :) 

Onko sinulla onnenamulettia? Hyväntahdonkantajaa? Joku joskus totesi, että uskoa pitää olla mutta ei taikauskoa. Mä olen toisinaan mielelläni vähän taikauskoinenkin. 

Friday, August 31, 2018

Nimitellään

Suomalaiselle amerikkalainen nimikulttuuri saattaa olla vähän outo. Suomessa (ainakaan silloin 20 vuotta sitten) ei juuri viljelty nimikulttuuria. Työpaikalla saatettiin viettää nimpparikahvit, mutta muuten harvoin kuuli itseään kutsuttavan etu- tai sukunimellä. Yleensä vain asiayhteydestä ymmärsi, että sehän olen minä. 

(Felixin kuvat ovat kuvituskuvia, kaveri joka ymmärtää että hänestä on kyse kun sanoo "Felix" - toisinaan katse riittää.)


Kalifornian vuosina ei ollut ongelmaa miten ketäkin kutsutaan. Kaliforniassa taisi olla vähän vähemmän muodollista. 


Mutta annas olla kun muutettiin tänne syvään etelään! (Tosin Googlen tietojen mukaan Pohjois-Carolina ei niin syvällä etelässä kynnä. Silmämääräisestikin voi todistaa: paljon on pohjoisesta muuttajia). 


Kaksoset viettivät neljänsiä synttäreitään. Kutsuimme naapurit juhliin, aika vähän oli vielä tuttuja. Lapsi sitten lahjan saatuaan ilmaisi kiitollisuutensa sanomalla "thank you Ray". Korjaus tuli heti asianomaiselta: "Mr. Ray". Osattiin me se sen jälkeen. Mr. Ray. 



Seuraava iso askel oli preschool, suomalaisittain kai eskarin eskari. Nelivuotiaat oppivat kutsumaan opettajia nimeltä Ms. Etunimi. Kaksosten ope oli Ms. Melissa. 


Sitten päästiikin jo Kindergarteniin. Lapset olivat viisivuotiaita. Tapasimme opettajia ja minä onneton hölötän tapaamisessa, että tässä on Ms. Melissa, ihan kuin preschoolissa. Pieleen meni niin että paukkui. 


Etunimi oli toki sama, mutta sukunimi eri. Pienten viisivuotiaiden pitää jo tässä vaiheessa osata käyttää opettajista sukunimeä: Ms. Winter olisi ollut oikein. No, äkkiä lapset oppivat. Ja minä kanssa. 






Nyt on sitten vaihe uus. Yks kaks kun esikoiset täyttivät 18 he saavatkin käyttää mm. valmentajistaan etunimeä. Muodollisuudet ovat kadonneet huitsinnevadaan. Valmentajat ja opettajat voivat olla kavereita sosiaalisessa mediassa.

Nämä täysikäiset ovat saaneet ajaa autolla jo pari vuotta, voivat nyt tupakoida, nimittää kaikkia etunimillä, listautua armeijaan, äänestää - vaan viinaksia, ei minkäänlaisia, ei voi vielä juoda.  Siihen pitää olla 21-vuotias. Tämä on yksi niitä asioita mikä minua tässä maassa edelleenkin jaksaa huvittaa. 


Mä olen työkuvoissa nannynä ja lapsenlikkana Ms. Johanna. Kaikki eivät suinkaan ole näin konservatiivisia. Olen huomannut, että se on kuitenkin oikein hyvä juttu. Siinä missä lapset niin myös vanhemmat puhuttelevat Ms. Johanna - oikopäätä takaisin Kindergarteniin ja varhaisimmille lapsuuden asteille. Siinä tulee ihan vahingossa kunnioitusta mukana. 

Poismennyt Aretha Franklin puki sen sanoiksi: R-E-S-P-E-C-T. Laulu oli listaykkönen syntymävuonnani - ehkä senkin vuoksi koen, että kunnitoitus on vähintään yhtä tärkeää kuin rakkaus. 

Wednesday, August 29, 2018

Frost Me Gourmet - Cupcake Wars Champion (arvio yhden kuppikakun perusteella)

Sydän aina vähän pamppailee, kun astuu tv:stä tuttuihin leipomoihin. Frost Me Gourmet Cupcakes myymälä sijaitsee San Diegon sataman tuntumassa, Seaport Villagessa. Testiryhmä käsitti yhden maistelijan (allekirjoittanut), sillä muu ryhmä ei ankarista taivutteluista huolimatta suostunut siirtymään Ben&Jerry's kiskan jätskijonosta minnekään. Mutta tosinainenhan ei kuppikakkuun tukehdu, vaan etenee vaikka yksinään palvelutiskille ja tilaa silmääkään räpäyttämättä. 


Miljöö miellytti kovasti. Lehmä vartioi ovensuussa. Frost Me Gourmet osallistui Food Networkin kuppikakkusotaohjelmaan kaudella 7 ja kaudella 9. Jälkimmäiseltä tuli mestaruus. Testiryhmän odotukset olivat korkealla. 




Sisätilat eivät pettäneet. Kuppikakkuja oli riittäväsi. Onneksi edessä oli muutama asiakas, sain rauhassa lueskella leivonnaisten nimiä ja tehdä sangen tärkeän valinnan. 



T-paita olisi maksanut 27 dollaria. Tekstit olivat ihan hauskoja. "I wake and bake for you" ei ehkä olisi mennyt ainakaan kotioloissa läpi. "Are you staring at my cupcakes?" olisi ollut ehkä turhankin provosoiva. "My cupcakes bring all the boys to the yard" Oh ou, siinä sitä oltaisiin kuumien kuppikakkujen kanssa kollilauman mourutessa keskellä pihamaata. Ihailen, miten amerikkalaiset osaavat tuotteistaan myytävän kuin myytävän. 


Someasiat oli huomioitu, tagi pisti heti ensinnä silmään. Pakkaus oli tyylikkäästi mustaa, valkoista ja kultaa. Ja sitten se kakku. Ostin almond raspberry mousse -kupparin (eiks tää ole aika hyvä lyhenne?). Kuorrutetta oli runsaasti ja mielestäni se oli voiperäinen. Ja kyllä vain, kun tarkastin menusta se oli "almondbuttercream". Kakkuosa maistui valkoiselle kakkupohjalle, mutta siitä olisi pitänyt tunnistaa manteleiden maku. Kakkunen oli täytetty vadelmamoussella. Täytettä oli sen verran pikkiriikkisen, että piti laittaa lukulasit päähän ja ihmetellä. Odotin, että täyte tursuaisi haukatessa poskipäille ja leualle, mutta puraisu huuleen oli lähimpänä. Ajatus kakusta oli herkullinen, mutta asteikolla 4 - 10 tämä oli sellainen vankka 7-. Aika tavanomainen kaiken kaikkiaan ja vähäinen mousse oli pettymys. Testiryhmän usko kuppikakkuihin ei kuitenkaan horjunut, tämän täytyi olla ns. maanantaikappale. 

Ulos tullessa heitin vielä kaihoisan katseen lehmän suuntaan. Siinä on lehmällä mukava työ, katsella asiakkaita.

Aiemmat tv:stä tuttuihin leipomoihin tekemäni käynnit löytyvät täältä: 

Georgetown Cupcake, Georgetown, Washington D.C. - TLC-kanavan DC Cupcakes

Olen pudonnut suomalaisesta ohjelmatuotannosta sen verran, että pyöriikö siellä vastaavanlaisia ohjelmia joissa leipomot kilpailisivat keskenään? Mielestäni formaatti on aika metka: ensin leivotaan hiki hatussa johonkin tapahtumaan useamman kilpailijan voimin, lopuksi on enää kaksi leipuria vastakkain ja tapahtuman järjestäjä & ehtoisa tuomaristo päättää voittajan. Olisi kiva käydä suomalaisessa tv:stä tutussa leipomossa. 


❤:lla Johanna, ruokakriitikoksi ryhtyneenä

Sunday, August 26, 2018

Mitä saa 2 dollarilla ja 15 centillä & San Diegon tuliaiset

Tulee mieleen vanha Elovena-mainos, jossa kyseltiin mitä saa 15 pennillä (vai oliko se 10?). Sillä sai aikanaa lautasellisen ravitsevaa ja hyvää Elovena-kaurapuuroa. Mä sain mun 2 dollarilla muovikassillisen kirjoja. 15 centtiä meni veroihin. Läheinen antikvariaatti pisti oven säppiin lopullisesti. Vähän surettaa, olen kaupasta löytänyt monta hyvää kirjaa. Näitä etsiskelin lähes tunnin, oli hankala päättää mitä kaikkea ottaisi. Kauppias kävi välillä johdattamassa romanssihyllyjen väliin ja sanoi, että sieltäkin pitää kirja löytyä. Kaikki muu liikkui, paitsi romantiikka. Mitähän sekin kertoo tästä ajasta? 


Jane Goodall on ihminen, jota ihailen syvästi ja kovasti. Hän on sanonut monia viisaita asioita, kuten: "What you do makes a difference, and you have to decide what kind of difference you want to make."


Löysin selfhelp -kirjasta itselleni määritelmän, mulla on renesanssisielu. Kaunis termi ihmiselle, joka ei osaa oikein päättää mihin ryhtyisi kun voisi ryhtyä vaikka mihin. Niin mustakin piti tulla toimittaja, psykologi, maanviljelijä, merikapteeni, arkeologi, biologi, ihmisoikeusasianajaja...  Yöpöydällä on useampi keittokirja ja kokoelma karttui kolmella. Mua jotenkin rauhoittaa lukea reseptejä ennen nukahtamista. Toisinaan selailen myös ravintoloiden menuja. Laukkakisoissa mieleen tulivat Dick Francisin romaanit ja nyt niitäkin on heppahulluuskohtausten ja mysteerinnälän varalle. 


Kaikkea on ja mitään en tarpeen vuoksi tarvitse. Rakastan kiertää ja katsella kirpputoreja ja San Diegossa niitä riittää. Muutama tuttu kauppa oli vielä paikallaan. Asunnolta oli kävelymatka Goodwillille ja kävin pari kertaa kuikuilemassa. Omat tuliaiseni maksoivat yhteensä n. $30. Jo lapsen t-paita maksoi suunnilleen kaksi kertaa tuon summan. Musta on ihana hemmotella läheisiäni pienillä ylellisyyksillä, mutta itselleni harvoin raaskin ostaa mitään normaalihintaista. 



Ja mitäpä sieltä löytyi: 
Starbucksin  uusi muki $1
Kukkavalokuvankehys 60 centtiä
Liu Jo silkkihuivi $3
Ann Taylor silkkinen twinset $7
Lands' End tikkitakki $7 
J. Crew espadrilles, uudet $7 
Vintage Lillie Rubin jakku $6

Yhdessä paikassa sain alennuksia YMCA jäsenyyden perusteella. Ei haitannut, vaikka kortti ei ollutkaan mukana eikä ollut paikallinen YMCA. Toisessa paikassa sain alennuksen iän perusteella. Sanoin kyllä, että en ihan vielä taida olla siihen oikeutettu, mutta myyjä huiskaisi kättä ja totesi että muutama vuosi sinne tai tänne.




Näillä taas mennään mutkaista tietä näkymättömiin. Itseasiassa sekä twinset että jakku näyttivät aika kivoilta caprimittaisten farkkujen ja espadrillosten kanssa. Tikkitakki on juuri sopivan paksuinen meidän talveen. Huivi tietysti kruunaa koko komeuden 😊 

Oletko tehnyt hyviä kirpparilöytöjä? Vierailetko kirpputoreilla lomareissulla? 

❤: Johanna, vaikeiden kysymysten äärellä kuten lukeako Nora Robertsia vai Shakespearea