Wednesday, November 14, 2018

Kuuden vuoden jälkeen - miltä Suomi näytti

Olen kärsinyt aika tavalla aikaerosta, näyttäisi käyvän vaikeammaksi vanhenmiten. Toisaalta ei ole enää kolmea pientä kilkattajaa, jotka pääsevät rytmiin merkillisen mallikkaasti ja sitten ovat odottamassa aamiaista, lounasta ja päivällistä. Puhtaista vaatteista, leikeistä ja kuljetuksista puhumattakaan. Olihan se aika hurjaa aikanaan pienten kanssa matkustaa. 

Rooma vai Helsinki, kas siinäpä kysymys. Aivan ihana skootteri!

Tyttären kanssa ihastelimme suomalaisten kauneutta ja komeutta. Kadulla viuhtoi vastaan toinen toistaan kauniimpia, hoikempia ja huolitellumpia suomalaisia. Ei voi enää puhua tuulipukukansasta, moni oli paremminkin kuin jostain katalogista, tyylikkäitä ja kokonaisuudet mietitty kohdalleen. Hämmästyin myös Helsingin kansainvälisyyttä. Monet ravintoloiden ja kauppojen työntekijät puhuivat äidinkielenään muuta kuin suomea. 

Mä olen pitänyt itseäni kovana kävelijänä, mutta ei auttanut kuin pölyä nieleskellä kun nopeammat painelivat ohi. Jotkut vielä tupakka hampaissa. Lisäihmettelyä koin suojateiden kohdalla: autoilijathan pysähtyvät ja antavat jalankulkijoiden mennä. Ihmetyksen aihe olivat myös ns. pahkikulkijat, jalankulkijat joille näytti jääneen päälle alakoulun leikki "ei väistetä, ei väistetä". Mietin, että jos en olisi itse hyppinyt sivuun niin olisivatko todellakin tulleet päälle. Luulen niin. Näitä pahkikulkijoita oli sekä kaduilla että kaupoissa. Kulkijan tunnisti varmasta & vetävästä askeleesta, päämäärään kiinnittyneestä tuijottavasta katseesta ja tuumaakaan en anna periksi -ilmeestä. Olen tottunut, että jokainen vähän väistelee ja huomioi muita, kukaan ei painele kuin autobahnalla.



Suomalaisessa matkamuistomyymälässä oli tarjolla norjalaisia villapaitoja

Uusia kauppoja ja kauppaketjuja oli tullut valtavasti. Monessa kaupassa ihmettin ja kummastelin. Nykyinen nuori myyjäsukupolvi on kyllä aika huikeaa: jokainen kertoi kysellessäni firman historiasta, filosofiasta, tuotteista. En törmännyt yhteenkään, joka olisi todennut etten tiedä, mä olen vain töissä täällä. R-kioskin myyjät ovat muuten luku sinänsä: onko mitään mitä he eivät osaisi tai tekisi? Kaikki käy käden käänteessä ja turistille vielä selvitetään ystävällisesti miten sitä raitiolippua oikein käytetään. Amerikan vuosien jälkeen ymmärrän kuinka erinomaista on jutella kenen tahansa minkä tahansa firman edustajan kanssa, joka osaa auttaa, ratkaista ongelman. Meillä useinmiten soitetaan pomo paikalle. Tai pomon pomo. Tavallisella työntekijällä eivät joko riitä valtuudet tai osaaminen. 

Mulle kävi vanha legendaarinen vahinko: menin kassalle punnitsematta karjanlanpiirakoita ja munkkeja. Tämä sattui ekana päivänä ja kyllä tunsin itseni hölmöksi. Mä en vaan muistanut, että irtotuotteet pitää itse punnita. Siinä sitten posket punaisina ja korvat kuumottaen pyysin anteeksi kaikilta osapuolilta alkaen kassasta ja päätyen jonossa oleviin ihmisiin. Tytär katsoi mua vähän sillai, että äiti sunhan pitäisi tämä tietää ja osata. Unohdin. 

Ruokakaupoissa hämmensivät ns. paikanvaltaajat. Olivatkin mielenkiintoinen bongailukohde. Paikanvaltaaja linnoittautuu ihan kylmäkaapin tai muun tiskin eteen, varmistaa ettei kukaan pääse tuotteiden eikä valtaajan väliin ja siinä sitten aprikoi kaikessa rauhassa vaihtoehtoja turhia hätäilemättä. Mikään ei vaikuta päätöksentekoon, keskittyminen on syvää ja esimerkiksi kanssaostajien yskähtelyä ei noteerata. Meillä olen tottunut, että valikoimaa tutkitaan sellaisen matkan päästä että ostopäätöksestään varmemmat pääsevät tuotteisiin käsiksi. 



Lumisadepäivä oli enemmän kuin osasin toivoa. Ihanaa! Enkeleitä en sentään mennyt tekemään, mutta kynttilät paloivat ja glögi maistui. Ja eiköpä vain lakaisulakaisukone ollut jo putsaamassa katuja. Suomessa kaikki toimii, vaikka lunta tulisikin. Kaikki paitsi amerikkalainen. Huomasin, että lumessa kävelyni ei ollut kovin virtaviivaista vaikka jalkaan pistinkin kengät joissa oli eniten pohjakuviota. Töpöttelin hyvin varovasti. Niin ne jotkin taidot unohtuvat. 

Pistin myös merkille, että lapsia ei juuri näkynyt. Jos näkyi, niin vanhemman/vanhempien kanssa oli yksi lapsi. Kaksi lasta oli jo harvinaisempaa. Olen tottunut näkemään, että minivanistä purkautuu ulos kolme neljäkin tenavaa. Koirat sitten vielä siihen lisäksi. Koirista puheen ollen, sain rapsuttaa suloista Cuboa. Mun oli Felixiä ikävä ja tuntui ihan ihmeeltä rapsutella pientä nelijalkaista veijaria Kampissa. 


Kaikki kohtaamani ihmiset olivat valtavan ystävällisiä & avuliaita. Olen lähtenyt maasta ennen eurojen käyttöönottoa ja kun harvakseltaan käy, niin esimerkiksi rahoja pitää maksaessa tutkia lähemmin. Kyllä mulle joku taisi hymyillä, mutta ystävällisesti. Mulla oli koko matkan ajan sellainen olo, että mut on lähetetty hyvien ihmisten juhliin. Kun kysyin raitiovaunujen kulkusuuntaa palasi jalankulkija liikennevaloissa takaisin toiselle puolelle katua selittämään. R-kioskin myyjä auttoi tulostamaan junaliput. Finnair-bussin kuljettaja näytti miten luottokortti toimii ja  joku toinen kertoi miten voisin saada korttini toimimaan lähikorttina (tää meni jo ihan yli, meillä on tullut vasta sirut maksukortteihin). Airbnb isäntäväki oli sydämellisiä ja auttoivat kaikin tavoin ja ihan lopuksi vielä Finnairin henkilökunta jeesasi enemmän kuin osasin pyytää. 

Yksi poikkeus kuitenkin on. Jos olen menossa painavien tai useiden kantamusten kanssa kulkuneuvoon tai hotelliin, niin kukaan ei auta. Ei kukaan. Päinvastoin kaikki katsovat kuin vähäjärkistä. Hotellissa ei ole bellboy, jonka voisi pyytää apuun. Respan rouva näyttää siltä, että evvk eikä varsinkaan kuulu toimenkuvaan. Hotellilta lentokentälle menevä bussi meinasi jättää mun kaksi matkalaukkua hotellin pihaan. Piti korottaa ääntä ja pyytää avaamaan ovet uudetaan yhden matkalaukun jälkeen. Muut matkustajat vain tuijottivat ja näyttivät tuskastuneilta. Olisinhan mä voinut jättää ruisleivät ja salmiakit Suomeen (ja säästänyt 75 euroa ylimääräisen matkalaukun maksuissa), mutta tuli luvattua perheelle. Suomesta Lontooseen menevässä lentokoneessa oli turha odottaa, että kukaan vapaaehtoisesti auttaisi nostamaan pienen laukkuni hattuhyllylle.

Lontoosta eteenpäin oli toisin. Kohotin laukkuani ja heti tarkkaavainen herra kysyi, että olisiko apu tarpeen. Oli se. Auttajani ei ollut suomalainen. Olen tottunut, että toisille pidetään ovea auki, miehet päästävät naiset edelle. Oli laukku minkä painoinen tahansa, niin naisparkaa ei jätetä sen kanssa yksin painiskelemaan. Eikä lapsia. Yksi tai kaksi riuskaa miestä rientää apuun ennen kuin ehtii edes kissaa sanoa. Suomalainen tasa-arvo on upea juttu, mutta raakaa voimaa joskus tarvittaisiin. Pitää vissiin käydä kasvattamassa papuja sopiviin kohtiin ennen seuraavaa Suomen-matkaa. Leipä ja salmiakki tuntuvat painavan nykyään enemmän kuin vuosia sitten. 




Mielestäni kahviloita ja ravintoloita oli enemmän kuin aikaisemmin. Kaikissa tuntui olevan hyörinää ja pyörinää. Ikkunoista näin ihmisiä kahvikupillisen tai viinilasin ääressä oikeastaan riippumatta vuorokaudenajasta. Olin lomalla ja säästänyt matkaa varten, joten pieniin arkielämän ylellisyyksiin oli varaa (tosin mulla oli Starbucksin Via-kahvit mukana, muuten ei olisi tullut mitään), mutta miten Helsingin hintoihin on yleisesti ottaen varaa? Hölmistyin hintoja katsellessani. Poronkäristystä teki mieli, mutta pitääkö maksaa kokonaisesta porosta? Drinksusta kokonainen vodkapullo (halvin vodka taitaisi olla halvempaa)? Varsinkin drinkit olivat ihan hävyttömän hintaisia. Ja kun viina vielä mitataan millilleen eikä suurpiirteisesti hulauttaen kuten meillä. 

Tuliaisostokset rajoittuivat ruisleipään, salmiakkiin, suklaaseen, teehen, sukkalankoihin ja Nivean-rasvoihin. Katselin kyllä paljon ja monenlaista, mutta kaikki oli kovin kallista. Suomi-design on arvokasta. Maksaisin siitä mielelläni pyydetyn hinnan jos Arabian tai Iittalan astiat olisivat Suomessa valmistettuja. Mutta Thaimaassa teetettyinä - pitää harkita vaikka kauniita ovatkin. Jyväskylän Lindexiltä tein kuitenkin löydön: kahdelle pienelle asiakkaalleni suloiset mekot! Ei tarvinnut miettiä valmistusmaata sen enempää, tällä hinnalla Made in Vietnamkin toimii. 



Mulla on Suomessa ainakin kaksi uutta lempparikauppaa: Clas Ohlson ja Flying Tiger Copenhagen. Molemmissa poikkesin ensimmäistä kertaa. Sokoksen ja Stockmannin tavarataloissa tuli nostalginen olo. Kirjakaupat oli ihania. Kiersin monta kirpparia ja jälleenkierrätyskauppaa. Mulla ei ollut tuuria matkassa tällä kertaa. Lasia ja keramiikkaa katselin, mutta en uskaltanut ostaa matkalaukkuun pakattavaksi. Ja mikä erityisesti ilahduttaa: pullaa tai leipää voin ostaa vaikka vain yhden, en ole pakotettu ostamaan kahdeksankappaleen pakkausta. Oluesta tai siideristä puhumattakaan. Meillä usein pienin pakkaus sisältää neljä pulloa tai tölkkiä. 

Matkalleni annan arvosanan 9½, puolikas puuttuu siksi että voimat eivät ihan riittäneet kaikkiin matkalaukkujen kantomatkoihin (tosinainen ei tietenkään kuppikakkuun tukehdu ja kantaa laukut vaikka hampaissaan...). Huikeasti lisäpisteitä kertyi suomalaisista mainoksista. En ole taas pitikään aikaan nauranut niin paljon, kun P- ja B-kirjaimet menevät sekaisin. Suomalaisissa mainoksissa puhuu idea & oivallus, meillä suuri budjetti. 

❤:lla Johanna, jo Suomeen ikävöiden 

Friday, November 9, 2018

Amerikkalainen Jyväskylässä - ja taksissa

Läksin aamulla anivarhain puksuttelemaan rautateitse kohti Jyväskylää. Helsingissä oli satanut lunta edellisenä päivänä ja oletin, että Jyväskylässä olisi samanmoinen hento lumipeite. Matkalla alkoi kauhistuttaa: maassahan näytti olevan kunnon nietokset ja asemilta hyppäsi michelinihmisiä kyytiin. Siis sellaisia, joilla on untuvatakit, pipot, hanskat, kaulahuivit, talvikengät - ihan kuin se Michelin-ukko.  Jyväskylässä valkeni karu totuus: amerikkalainen oli lähtenyt talvivaatetuksestaan huolimatta liian köykäisin varustein matkaan. 


Matkalla oli kuitenkin ihan erityinen tarkoitus ja amerikkalainen ei kangistunut. Kävipähän Elosella juomassa kahvit ja jatkoi matkaa. Mukana tuotuun matkalaukkuun noudettiin viimeiset henkilökohtaiset tavarat lapsuuden ajoilta; etupäässä kirjeitä, jokunen piirustus, koulutodistuksia. Matkalaukku kiskottiin säilytykseen Matkakeskukseen ja varsinainen tehtävä alkoi. 

Hautakynttilät olin ostanut jo Helsingistä. Jyväskylästä kävin ostamassa kanervat. Mua on aina harmittanut pyhäinpäivän aikaan, että en ole omille rakkaille poisnukkuneille viemässä kynttilöitä. Tänä vuonna olin. En ihan pyhäinpäivänä, mutta jos kynttilät paloivat luvatut 100 tuntia liekki riitti. Olin mietiskellyt kuljetusta ja autonvuokra olisi tietysti ollut ihan kelvollinen vaihtoehto. Kävelin kuitenkin taksitolpalle ja tapasinkin sydämellisen kuljettajan. Hän vei minut ensin toiselle hautausmaalle, tuli hakemaan, jätti toiselle ja lopuksi ajoi vielä jääkalikan takaisin keskustaan. 

Siinä oli jotain merkillistä ja merkittävää. Yksinäni kaikkien vuosien jälkeen haudoilla kynttilöiden kanssa. Kylmä viima puhalsi, olin jäässä luita ja ytimiä myöten, ei ristin sielua missään. Kävin viidellä haudalla kahdella hautausmaalla. Kerroin kuulumiset, ajatukset, ikävän. Selvemmin kuin koskaan ymmärsin, että tämä saattaisi olla viimeinen kerta, tulevista ei tiedä. Muistin ihmiset, läheiset, mieleen kumpusi tapahtumia, kohtaamisia, pieniä eleitä, viimeisiä puheluja, viimeisiä kirjeitä. Heipä. Hei hei. Täällä on niin kovin hiljaista. Voikaa hyvin. 


Sydämellinen taksikuski palautti mut keskutaan. Oli vielä monta tuntia kulutettavaksi ennen kuin juna lähtisi kohti Helsinkiä. Tutkin Jyväskylää sen minkä ennätin, hyvin pintapuolisesti kuitenkin. Sokos oli nyt kauppakeskus Sokkarissa (ihanaa, ainahan sitä mentiin Sokkarille! Joku vihdoinkin ymmärsi.) Moni liike oli hävinnyt ja tilalle tullut uusia. Haaveeksi jäi juoda päiväkahvit Mummin pullapuodissa ambrosiatortun kanssa. Ei löytynyt puotia. 

Istuin penkillä ja katselin ympärilleni. Vieressä istui vanhempi nainen. Avasin keskustelun, kysäisin jotain. Meille kehkeytyi ihana juttutuokio ja kyyneliltäkään ei vältyttä. Istuimme vierekkäin toistemme kättä pidellen ja lohduttaen. Itseäni lähes 30 vuotta vanhempi nainen sanoi monia viisaita asioita, mutta erityisesti talletin sydämeeni ajatuksen siitä että tulevia ei pitäisi murehtia. Hän kertoi nuorempana murehtineensa ja arkailleensa ihan liian kanssa. Parempi olisi ollut vain mennä rohkeasti tuulta päin. En tiedä kuka olet, mutta tiedän millainen olet: kaunis ja viisas. 


Helsinkiin palasi hyvin pöllämystynyt matkalainen. Tuntia ennen puoltayötä talsin väliaikaiseen kotiini, matkalaukussa muutama lapsuudesta ja nuoruudesta säilynyt muisto. Yksi kirja oli luettu ja suljettu, sitä ei tarvinnut enää murehtia. Osin haikeutta ja suruakin siitä mitä olisi voinut olla, mutta valtaosin iloa ja helpotusta. Niin se on. Kaikkea ei munkaan enää tarvitse kestää. 



Tai niinhän mä luulin. Nimittäin en ollut tutustunut vielä ollenkaan Helsinki-Vantaan taksipalveluihin :) Olen nyt jo kotona, mutta kotimatka alkoi Helsinki-Vantaalta. Mun pitää kirjoittaa tästä vielä oma tarinansa, mutta siinä vaiheessa kun olin matkalaukkujen kanssa lentokentällä ja olin menossa viettämään viimeistä Suomen yötä hotelliin ymmärsin olevani ihan pihalla. Vilutti ja päätin, että taksin paikka. Ilmainen bussikin kuljettaisi hotellille, mutta kolme matkalaukkua ja kylmä viima saivat ajattelemaan taksin takapenkkiä. Jyväskylässä kolme eri ajoa maksoi yhteensä n. 40 euroa. Arvelin selviäväni muutaman minuutin matkasta ehkä kympillä. 

Ensimmäisenä vastassa olikin viidakko: kolme vaihtoehtoa lähtöhintoineen ja kilometrikuluineen. Valitsin tietysti halvimman. Laukut autoon ja menoksi. Ja nyt kiitän ystävällistä ja rehtiä kuljettajaa: hän sanoi osoitteen kuultuaan, että se on sitten 23 euroa. Mulla meni jauhot kurkkuun, kakistelin: 23 euroa? Mutta matkahan on vain pari kolme hassua kilometriä? Ja vastaus: joo, kun se on ALLE viisi kilometriä niin se on kalliimpi. Aha. Amerikkalainen oli ymmällään. Kysyi sitten, että pahastutteko paljonkin jos vain nostetaan laukut kyydistä pois ja menen kiltisti odottamaan bussia. Kuljettaja ymmärsi ja neuvoi vielä oikean paikan. En tiedä onko missään muualla yhtä rehellisiä taksikuskeja, mutta hänen ansiostaan perhe sai pikkuisen enemmän tuliaisiksi ruisleipää. Ja umpihullun systeemin vuoksi kylmettyneen matkalaisen. 

❤:lla Johanna, taksiasioista pihalla

Sunday, November 4, 2018

Amerikkalainen Helsingissä - Jukka Puotila Show

Viimeksi olen nähnyt suomalaisessa teatterissa Neil Hardwickin ohjaaman Munaako herra ministeri. Ensi-ilta näyttää olleen 17.8.2000. Mulla on sellainen mielikuva, että ensi-iltaa ennen oli näytäntö ja saimme liput sinne miehen kanssa. Nauroin katketakseni. Lähietäisyydellä istui Esko "Suuri" Salminen Aino Sepon kanssa.  Kaksoset olivat muutaman kuukauden ikäisiä ja hotellissa MLL:n hoitajan huomissa. 

Kirjamessuilla juttelin Kansallisteatterin ihmisten kanssa ja sain mainion vihjeen: saman päivän liput myydään puoleenhintaan. 20 euroa ei ollut liikaa Puotilan showsta, täysi hintakin olisi ollut paikallaan. Varsinkin kun näin Kansallisteatterin ratkeilleet tuolit. Mun istuin ei ollut ainoa, jonka päällinen oli parhaat päivänsä nähnyt. Puotilan muistan jo 90-luvun alusta, Ruusun ajan isänä Esko Ruususena. 

Mutta se esitys: tunnistin kaikki hahmot paitsi Kaj Kunnaksen ja huutokauppiaan. Mun luokkakaverikin mainittiin ja imitoitiin :) Tuntui aika omakohtaiselta. Komiikka oli mieluisaa, niukalti kaksimielisyyksiä ja kiroilua. Politiikka on aina kiehtonut ja politiikan tekijät saivat kyllä kylmää kyytiä. Olin unohtanut, että Puotila on imitaattori ja Hjallis Harkimo sekä Sauli Niinistö kyllä kutkuttivat nauruhermoja. Tai kuinka Paavo Noponen selostaa Aira Samulinin saapumisen treffeille. Oikeastaan ainoa mistä en pitänyt oli rallienglannin matkiminen. Musta on tullut vähän allerginen ihmisten kielitaidon morkkaamisen suhteen. Jokainen taaplaa tyylillään, ei me kaikki voida olla natiiveja (sana jota aivan erityisesti inhoan). Väliajalalla kuulin sivusta pariskunnan keskustelevan siitä, kuinka tämä kolmas kertakaan ei tuottanut pettymystä ja ohjelma aina uusiutuu. 


Mutta mitä mä ihmettelin oli se, että meitä asiakkaita seisotettiin lämpiössä. Olin hyvissa ajoin liikkeellä, kun ajattelin esityksen alkavan klo 13. Siellä me seistä tönötettiin kuumissamme ja kuin sillit suolassa. Saliin pääsi vasta muutamaa minuuttia aikaisemmin. USA:ssa olen tottunut, että juoman ja syötävän voi myös viedä saliin mennessään ja sinne pääsee kyllä ajoissa. Ihmisiä ei seisoteta turhan panttina. 


Olen kiertänyt ympäri ämpäri Helsinkiä. Otavan kirjakauppa oli hurjan ihana. Vielä ihanampi se on muutaman kuukauden päästä, kun tiloihin saadaan kahvio. Mä olen toivonut jo useamman vuosikymmenen, että itsellä olisi kirjasto jossa voisi käyttää siirrettäviä tikapuita. Eihän sitä tiedä, ehkä jonain päivänä. 


Sokerina pohjalla on tämä Villisilkin ikkuna. Onpa mainio idea vaikka Linnan juhliin. Onhan siinä kimallusta ja krumeluureja, mutta taatusti ei jää seinäruusuksi. Kyllä työmiehiä nauratti, kun kännykkäni kanssa yritin ikuistaa säihkeen ja hohteen. 



❤:lla Johanna

Thursday, November 1, 2018

Amerikkalainen Helsingissä - blogitreffeillä ja leffassa

Mulla on ollut ihanaa Helsingissä. Varsinkin nyt, kun sää vähän lämpeni. Tytär lähti takaisin Skotlantiin. Saatoin hänet lentokentälle ja palasin hurvittelemaan itsekseni. Ennen lähtöä kävimme maailmanpyörässä Kauppatorin tuntumassa. Mietin aika monta kertaa, ennen kuin ehdotin pyörähtelyä. Mulla on korkeiden paikkojen kammo. Tytär on päinvastoin täysiverinen hurjapää ja mikään ei tunnu pelottavan eikä hirvittävän. Ensimmäisellä kierroksella meidät pysäytettiin ihan maailmanpyörän huipulle, mun piti harjoittaa parhainta joogahengitystäni jotta en olisi oksentanut. Kun olimme jälleen alhaalla halusin viittoa pyörän pyörittäjälle, että päästä mut ulos. Tytärtä tämä kaikki tietysti huvitti, mutta sen verran hän mumsyn pelkoa kunnioitti ettei heiluttanut koria yläilmoissa. 

Takki Ralph Lauren, housut Old Navy, lenkkarit Nike, laukku Tommy Hilfiger, huivi HM, aurinkolasit Fossil 


Ihastuttava Appelsiinipuun alla -blogin kirjoittaja Jael on ollut Helsingissä yhtä aikaa. Me saatiin sovittua treffit Stockmannin kellon alle. Jael vei mut ensin mukanaan kirjanjulkistustilaisuuteen ja sitten jatkoimme Deliberi -ravintolaan. En olisi tätä varmaan koskaan itse löytänyt, mutta Jael tietää ja tuntee. Voi mikä salaattinoutopöytä! Olen nyt käynyt pari kertaa lounaalla ja saan vatsani täyteen 4-5 euron hinnalla. Lohi on todellista herkkua. Latte maksoi 4 euroa. Hyvin kohtuulliset hinnat siis. 

Jael on ensimmäisiä blogiini kommentoineita ja hän myös tuki alussa viittaamalla blogiini. Mulle on muodostunut mielikuva blogiystävästäni, mutta Jael on kyllä livenä vielä vähän enemmän: ystävällinen, älykäs, maailmankansalainen, lämmin. Ja tyylikäs! Oli ihana tavata ja toivottavasti treffaamme toistekin. 




On ihana tunne olla elokuvissa ja ymmärtää jokainen sana, vivahde, letkautus. Kaipaan suomenkielistä viihdettä, kulttuuria. Olen lukenut Mielensäpahoittajasta, mutta yhtään kirjaa tai elokuvaa en ole vielä onnistunut tavoittamaan. Siksipä Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja olikin aika kokemus. Heikki Kinnunen on Heikki Kinnunen. Hän ei ole kauheasti  niistä onko Viljoo näkynyt -ajoista muuttunut. Satu Tuuli Karhu oli upea Sofia: kaunis, vahva, pelokas, rohkea. Jos itselläni ei olisi lähes samanikäistä tytärtä olisi ehkä ollut vaikea uskoa riemukkaita ja riehakkaita hetkiä todeksi. Mutta kun on omin silmin nähnyt, miten tyttöporukka revittelee niin suoritus oli uskottava. 


Kun tarina pääsi vauhtiin olivat oksat pois ranskanpullasta. Ilot ja surut, nauru ja itku olivat herkässä. Mä liikutuin ihan valtavasti. Välillä hohottelin ja sitten taas itketti. Osa syy varmasti oli siinä ainutlaatuisuuden tunteessa, että tosiaankin olen elokuvissa Suomessa mutta kyllä elokuva on mainio. Lämmin, sympaattinen, oivaltava.  Ja mua huvitti, kun Mielensäpahoittajassa oli oman isäni (ja itsenkin) piirteitä: lääkärissä ei käydä, asiat ovat omassa tarkassa järjestyksessään.  Mutta kyllä minä myös mieleni pahoitin, Jani Volasen Pekka oli kyllä tosi ääliö Suomen ja suomalaisuuden dissaamisessa, ylenkatsomisessa. Kyllä ei. Tuskinpa yksikään vähän pitemmän aikaa ulkomailla viettänyt yhtyy moiseen pilkkaan. 




Tennispalatsin Finnkino on kyllä aika huikea. En ole koskaan nähnyt yhtä pitkää irtokarkkihyllyä. Popcornit, nachot, juomat, kahvi... wau mikä paikka. On sitä suurta muuallakin kuin Amerikassa. Loma jatkuu. Mulla ei ole mitään ongelmaa ostaa ruokaa vain itselleni, miettiä vain omaa ohjelmaani, nautiskella aamu-unista ja päikkäreistä. Ostaa leivos, mansikoita ja kuohujuoma itselleni. Nyt kun olen täällä haluaisin jäädä vähän pitemmäksi aikaa. Luulen, että sellainen reilu kuukausi olisi oikein sopiva aika. Helsinki on upea ja ihmiset ystävällisiä. 

Muuten, Felix on kuulemma joka aamu käynyt etsimässä äitiä. Tänä aamuna veijari oli käynyt kähveltämässä suklaakarkin Halloween-namikorista. Onneksi mies huomasi ennen kuin koira sai kääreet suklaan ympäriltä. Felix oli yrittänyt luikkia matalana korvat luimussa miehen ohi. Ilman pientä taistelua ei herkkupalaa luovutettu. Voi Felix. 

❤:lla Johanna, Helsingin pauloissa

Sunday, October 28, 2018

Amerikkalainen Helsingissä - iltapäiväteellä ja brunssilla

Amerikkalainen täällä nyt värjöttelee. Toinen amerikkalainen on sen verran jo tottunut Skotlannissa viileään säähän, että pärjää. Meillä on ollut tyttären kanssa kivaa, oikein mukavaa. Ja on ollut ihana saada hänet kaveriksi iltapäiväteelle ja brunssille. 


Salutorget Kauppatorin kulmilla oli iltapäiväteemme käyntikohde. Ravintolamiljööhän on valtavan kaunis, vanha pankkisali. Posliiniastiat ilahduttivat silmää. Amerikkalaisiin juomalaseihin tottuneena vesilasit tuntuivat kyllä pieniltä. Ja vettä ei tietenkään tarjota jäiden kanssa. Kotona pitää aina erikseen pyytää, että ei jäitä. Sen verran vilutti, että kyytipojaksi piti tilata konjakki. 



Kerrostarjottimen tarjoilu vaikutti vähäiseltä silmämääräisesti tarkastellen, mutta kun olimme herkutelleet jonkin aikaa alkoi tuntua, että tässähän on hurjasti syötävää. Kaikki oli hyvää, molemmat pidimme erityisesti mädin ja pikkeliperunan yhdistelmästä. Enemmän olisimme kaipailleet suolaista, makeaa oli paljon. Vähiten kannatusta sai neliönmuotoinen vaahtokarkki, se ei oikein avautunut. Olisin mieluummin syönyt vaikka ihan rehellisen suklaakonvehdin. Kurkku-tuorejuusto -sandwich oli liian kostea, soggy. 

Ehdottomasti paras herkku oli skonssi, vadelmahillolla ja vaniljakermalla. Niin hyvää! Seura oli tietysti ihan parasta. Salutorgetin ystävällinen henkilökunta oli sellaista, että jos olisi oma ravintola niin heti ryöstäisin töihin. He pitivät hyvää huolta. Meidän kanssa yhtäaikaa ravintolassa olivat presidentti Ahtisaari vaimonsa ja poikansa kanssa. Olipa aika mainiota kertoa tyttärelle, että samoissa tiloissa oli entinen valtionjohta ja Nobelin rauhanpalkinnon voittaja. Juteltiin siitä, että miten olisi hyvin vaikea kuvitella kuinka USA:ssa sattuisi samaan ravintolaan Clintoneiden kanssa ja siellä ei olisi minkäänlaista ylimääräistä hälyä, kaikki olisivat että business as usual. 

Brunssille varasimme paikat perinteiseen Ekbergin kahvilaan. Hyvä kun varasimme, sillä sunnuntaiaamuna paikka oli kiireinen. Olin tutkinut, että saisimme tarjolle hyvin perinteisen brunssin ja niin se olikin. Ei suurempia yllätyksiä. Leikkeleet, leivät, jälkiruuat olivat tavanomaisia. Itselleni ilonaihe oli riisipuuro ja mustikkakeitto. Tytär oli sitä mieltä, että jouluruokaa. Kertoo enemmän meidän jouluperinteistä kuin mistään muusta. Toinen valopilkku oli kroisantti: ei liian suuri, mutta sopivan voinen ja rapea. 


Henkilökuntaa oli riittävästi ja varsinkin tyttö, joka keräsi tyhjiä astioita ja toi laskun pöytään oli kuin ajatus. Mikä kuitenkin hämmästytti oli se, että kaikki oli aina tarjoilupöydästä loppu. Odotimme makkara/pekeoni/lihapulla -kulhoa pitkän aikaa, kahvimukit piti pyytää erikseen, riisipuuro odotutti itseään... Jälleen vesilasit tuntuivat pikkuruisilta ja olisin toivonut, että appelsiinimehu olisi ollut enemmän appelsiinin makuista. Makunystyröitä ei kutkuta tunkkaisen kukertavan värinen ja esanssin makuinen tyypillinen hotelliaamupaloilla tarjottava appelsiinimehu. Sillä ei itseasiassa ole mitään tekemistä appelsiinien kanssa. Jälkkäriksi ollut juustokakku oli mun amerikkalaiseen imelyyteen tottuneille makunystyröille aivan liian makea. Teoriani on, että kakusta tehtiin tosi imelä jotta sitä ei haettaisi lisää.

Parasta oli jälleen seura :) Ekbergin valtteja ovat kaunis miljöö ja kroisantit. Puheensorina tarjoilutilassa oli kotoisa, tunnelma kiva.  Nostalginen riisipuuro ilahdutti itseäni, vaikka suolaa olisi voinut olla ripaus enemmän. Kun ajattelen sitä, että yhteensä maksoimme 40 euroa brunssista niin ruuan suhteen olisi ollut fiksumpaa käydä vaikka ostamassa kroisantit Ekbergiltä ja valmistaa kaikki muu itse. Vastapuristetun appelsiinimehun kanssa. Mutta tietysti yhtä kaunista miljöötä olisi aika vaikea toteuttaa. 




Amerikkalaiselle Helsingissä on jo syntynyt muutama ihmettelyn aihe. Niistä tuonnempana. 

❤:lla Johanna, hyvin syötettynä

Friday, October 26, 2018

Kuulumisia ja Hilfiger lompakkoarvonnan voittaja

Heissulivei! Viikko on ollut aika kiireinen monestakin syystä. Suurin syy selviää tämän postauksen lopuksi. Arvonta on suoritettu ja lompakko odottaa jo kotiinpääsyä. Kyselin, mikä on suosikkivuodenaika. Kesä voitti hienoisesti, kevät ja syksy olivat jokseenkin tasapeli ja talvi hiihtelee perässä. Ihan reilusti perässä. 



Syötin numerot random.org arvontakoneeseen ja voittava vastaus kuuluu näin: 

Oi, vielä ehdin osallistumaan. :) Mun lempparivuodenaika vaihtuu aina mielialan mukaan! Mutta lempivärit on ehdottomasti syksyn värejä. Ja jotenkin kevät ja syksy on kivempia kuin kesä ja talvi. Keväällä kaikki alkaa alusta, syksyllä luonto vaipuu lepoon. Jokin näissä välikausissa viehättää!

Vastaus on Pipo-otuksen näppikseltä. Onnea Pipo-otus!

Laitathan sähköpostissa osoitetietosi osoitteeseen:
Omamaamansikka1@yahoo.com 




Persimonit kasvavat ja kukoistavat. Kotipihalla näytti tältä vielä keskiviikkoaamuna. Nyt "kotipiha" näyttää ihan erilaiselta ja varsinkin ilman lämpötilassa on huikea ero. Tänään kävin kirjamessuilla. Olikin aikamoinen kokemus. En ole koskaan ennen ollut kirjamessuilla ja Messukeskuksen rappusten yläpäässä kyllä tuli sellainen olo, että onko tämä totta. Niin paljon kirjoja ja niin paljon kirjojen ystäviä! Wau. 




Mulla on aivan erityistä seuraa: tytär Skotlannista liittyi matkaan. Tulimme itseasiassa samalla lennolla jo Lontoosta Helsinkiin. Meillä on vähän pidempi viikonloppu yhdessä. Tänään päivä päättyi jo hyvissä ajoin drinkkeihin. Nämä ovat nyt ensimmäiset yhteiset nauttimamme drinksut. Poikkesimme Aussie Bar Helsinkiin. Tunnelma oli kiva, baarin koko juuri sopiva. Mitä ihmettelimme kovasti olivat ihmiset, jotka nauttivat terassilla vain muutaman asteen lämmössä punaviiniä. No, pysyypä viini ainakin viileänä. 

Sunday, October 21, 2018

Lars-Erik Litsfeldt & Patrik Olsson: Papujen voimalla

Kirjan sanoman voisi tiivistää kahteen sanaan: resistentti tärkkelys. Kolmanneksi voisi lisätä sanan suolistofloora. Olemme mitä syömme, terveys ja hyvä olo ovat suoraan verrannollisia siihen mitä kurkusta laitamme alas. Litsfeldtin ja Olssonin mukaan kolme desiä papuja päivässä (tai ruokalusikallinen pari perunajauhoja kylmään veteen sekoitettuna) sekä muutama lusikallinen hapankaalia yhdistettynä vähähiilihydraattiseen ruokavalioon ovat avain onneen, vakaasti puksuttavaan suolistoon ja tasaiseen verensokeriin. Unohtamatta lihastreeniä. 


Tekijät tietävät mitä verensokerin voimakkaat heilahdukset ja korkea verensokeri saavat aikaiseksi. Patrik Olssonin elämässä ykköstyypin diabetes on ollut nelivuotiaasta alkaen, vuodesta 1978. Sairaus on vienyt näkökyvyn. Lars-Erik Litsfeldt sairastaa kakkostyypin diabetesta. Papujen lisääminen vähähiilihydraattiseen (VHH) ruokavalioon on auttanut molempia pudottamaan painoa, tasaamaan verensokerin heittelyjä, voimaan paremmin. Olsson on päässyt osin eroon ateriainsuliin ottamisesta ja tarvittavat määrät ovat pudonneet huomattavasti. Vuodesta 2014 alkaen hänellä on ollut kehossaan integroitu sokerimittari, joka välittää ajantasaista tietoa veren sokeriarvoista. Kirjan taulukot ja teoriat perustuvat näihin havaintoihin ja tietoihin.



Suolisto ja sen floora ovat hyvinvointimme avaintekijöitä. Ruuansulatus tarvitsee toimiakseen hyviä bakteereja, probiootteja. Probiootit taas tarvitsevat kukoistaakseen prebiootteja, ravintoa. Probiootteja saamme mm. hapankaalista ja jogurtista. Hapankaali ei saa olla pastöroitua, sitä huoneenlämpöistä, vaan kylmässä säilytettävää. Pastörointi tappaa hyvät bakteerit. Prebiootteja on runsaasti pavuissa ja perunajauhoissa, ns. resistenssiä tärkkelystä. Tämä tärkkelys selviää matkallaan suusta pakusuoleen niin, että entsyymit eivät pysty sitä hajottamaan. Resistentti tärkkelys on siitäkin merkillinen, että hiilihydraattina se ei kuitenkaan nosta veren sokeripitoisuutta vaan saa aikaan kylläisyyden tunnetta. Prebiootit ovat varsinaisia elimistön tehopakkauksia: suolistoflooran ravintona toimimisen lisäksi ne mm. parantavat kolestrolia, ehkäisevät ja torjuvat  tulehduksia ja auttavat painonhallinnan kanssa.

Perunoistakin tulee salonkikelpoisia, resistentin tärkkelyksen antajia, kun ne kypsentämisen jälkeen jäähdytetään .

Antibiootit ovat myrkkyä suolistoflooralle niin suoraan käytettyinä kuin välillisestikin. Antibioottikuurilaisen on hyvä huolehtia pro- ja prebioottien riittävästä saannista. 

Kirjassa esitellään VHH (vähähiilihydraattinen ruokavalio). Ideana on syödä ruokia, "jotka nostavat verensokeria ja insuliinitasoa vain marginaalisesti", hiilihydraatteja korvataan rasvalla. Insuliinitaso pidetään matalana hiilihydraatteja välttämällä, jotta elimistössä oleva rasva pääsisi palamaan. "Insuliini ehkäisee rasvanpolttoa ja mahdollistaa veressä olevan sokerin varastoinnin rasvan muodossa rasvasoluihin". VHH ei siis noudata virallisesti suositeltua lautasmallia.

Patrikin ystävä Maria Ahlberg kärsii alentuneesta insuliiniherkkyydestä. Hän on pudottanut roimasti painoa ja saanut insuliinin tuotantoa normalisoitua kirjan opeilla. Maria on ollut osa testiryhmää. Ohessa kaavio verensokerin vaihtelusta, kun voileipä syödään papujen kanssa ja ilman. 

Patrik Olssonin käyrät voileivän ja juuston syömisestä papujen kanssa ja ilman. Patrikilla on ykköstyypin diabetes.

Vaikka kirjassa lähestytään ravintoa diabeetikoiden näkökulmasta sopii se kaikille hyvinvoinnista ja terveydestä kiinnostuneille. Insuliinin toiminta, hiilihydraatin eri muodot ja kehon energiatalous ovat mielenkiintoista luettavaa. Kirjasta löytyy vastaus kysymykseen keholle parhaasta rasvasta ja neljä hyödyllistä kuitua esitellään. 

Pelkkä viisaasti syöminen ei riitä papujen voimaannuttavaan vaikutukseen. Tarvitaan myös ruista ranteeseen ja papua hauikseen. Ideana on, että painoharjoittelun avulla verensokeri siirtyy lihassoluihin eikä "rasvaa varastoivaa insuliinia tarvita ollenkaan". Ja kun lihakset kasvavat kuluttavat ne entistä enemmän verensokeria. Myönteinen "noidankehä" on valmis. Kirjailijat ovat luonnostelleet lihaskunto-ohjelman, jota noudattamalla pääsee hyvään alkuun. Ohjelma on jaettu lihasryhmiin ja ideana ei ole huhkia painojen parissa tuntitolkulla vaan lähes maksimivoimalla ja muutamilla toistoilla suoritettu täsmätreeni riittää. Vanhalle kuntosalikävijälle on ihan uutta, että alkulämmittely kuntopyörällä neuvotaan jättämään väliin ja loikkimaan suoraan painojen kimppuun.

Parhaisiin tuloksiin pääsee, kun pavut käsittelee itse. Kirjassa on selkeät ohjeet papujen valmistukseen, lektiinipinnan poistamiseen. Mutta eivät purkkipavutkaan hassumpi vaihtoehto ole.
Eri papulaatujen liotus- ja keittoaikoja 

Muutama ruokavaliota kokeillut kertoo oman tarinansa. Koska dieetti on osin virallisten suositusten vastainen mietin lukiessani, että voiko tästä olla haittaa. Jeannie vastaa kysymykseeni: "Diabeetikolle on tärkeä lukea tietoa ja kuunnella muita, mutta kaikkein tärkeintä on kuunnella omaa kehoaan ja omaa verensokeriaan". Olen sitä ikäpolvea, joka on kuullut Pohjois-Karjala -projektista. Siinähän yritettiin parantaa suomalaisten elintapoja suitsimalla kolmea häirikköä: liikaa suolaa, tupakkaa ja kovia rasvoja. Noinko uskaltaisi lisätä rasvoja ruokavalioonsa? Kirjan tekijät vakuuttavat: "Mitään yhteyksiä ei ole löydetty sydän- ja verisuonitautien sekä tyydyttyneen rasvan välillä. Sen sijaan on syytä varoa keinotekoisia transrasvoja". 

Papujen voimalla -kirjaan on pakattu rautaisannos ravintotietoa, kehon energiatalouden toimintaperiaatteita, tutkimustietoa ja ilahduttavasti myös reseptejä. Hapankaalin valmistus opastetaan kädestä pitäen, kimchi, papupohjaiset pastat ja pizzat saavat veden kielelle. Oma suosikkini on Eckerö-laivojen munakokkeli, tosin olen valmistanut vain viiden kananmunan kokkelin (kirjan ohje kymmenelle munalle).





Olen viime aikoina juonut aamuisin perunajauhovettä, lusikallinen jauhoja kylmään veteen sekoitettuna.  Syön normaalin ruuan lisukkeena hapankaalia. Verensokeria en ole mitannut, sillä siihen ei ole terveydellistä syytä. Nyt en tiedä ovatko vaikutukset mielikuvituken tulosta vai oikeita, mutta olen ollut huomaavinani mieluisia muutoksia. Syön välipaloja vähemmän. Päivisin olen ottanut mielelläni pienet torkut, mutta viime aikoina päikkärit ovat jääneet usein väliin. Suurin muutos on, että päikkäreiden jälkeen en tunne hirmuista makeannälkää, kunnolla herätäkseni ei tarvitsekaan syödä palaa suklaata tai juoda lasillista appelsiinimehua. Mieliteot pastan ja leivän suhteen ovat vähentyneet. Toimiipa resistentti tärkkelys kropassani oikeasti tahi ei, olen tyytyväinen. Ainoa ongelma on, että meillä ei niin vain mennäkään ruokakauppaan ostamaan perunajauhoja. Täkäläisittäin käytetään maissijauhoja. Perunajauhovarastot on kohta syöty. 

"Tämän kirjan ravinto-ohjeet eivät liene kovinkaan kiistanalaisia; täytyy vain syödä ja katsoa, mitä tapahtuu. Jos ohjeista on jotakin hyötyä, niiden noudattamista kannattaa jatkaa. Muuten ne voi unohtaa." "Jokaisen täytyy itse selvittää, mikä sopii itselle parhaiten."




"Tarkoitus ei ole kituutella, vaan nauttia elämästä."


Kiitos Docendo!

❤:lla Johanna, perunajauhovettä ja hapankaalia nautiskellen