Friday, April 21, 2017

Hersheyn muistolle

Felixin aamukävelylenkin varrelle oli ilmestynyt laatikko ja plakaatti. Laatikko pursusi palloja aamupäivällä. Otin kuvat illalla ja pallot olivat tehneet kauppansa. Hersheyn isäntäperhe oli päättänyt ilahduttaa muita koiria ja  koiranomistajia  koiransa kuoleman vuosipäivänä. Felix valitsi mukaansa pienen oranssin pallon. 


Kyltin sanoma on vapaasti käännettynä: 

Muistathan elää elämäsi kuten koirasi:

1. Juokse ja leiki päivittäin
2. Ole lojaali, uskollinen ja anna anteeksi nopeasti
3. Juo paljon vettä
4. Kuuntele vaistojasi 
5. Toisinaan on vain parasta istua vieressä ja kuunnella
6. Nauti kävelylenkin yksinkertaisista iloista
7. Vältä puremista silloin kun pelkkä murina riittää
8. Kaiva niin kauan että löydät haluamasi
9. Ota vastaan elämän ilot kiitollisena 
10. Rakasta varauksetta 



En tuntenut Hersheyä enkä isäntäperhettään, mutta olisipa ollut ilo tutustua. Felix iloitsee pallostaan. 


Monday, April 17, 2017

On siis kevät

Tavaramarkkinoiden haikea "Kevät" on aina jotenkin kutkutellut sisimpääni. On Hakaniemenrantaa, sadetta, tuulta, poikia jotka tarjoavat salmiakkia. Tosin nykyisin ei haittaisi, vaikka joku tarjoaisikin salmiakkia, kunnollista suomalaista salmiakkia. Hakaniemenrannassa mielelläni talsisin ainakin silloin tällöin tuulessa ja rännässä. 



Pohjois-Carolina on yksi kurjimmista paikoista allergioista kärsiville. Meillä kukkii ja paljon & koko ajan. Luonnon rehevyys on kyllä ilo silmälle ja sielulle. Nyt on ihan pahin siitepölyaika ja toivotankin sydämellisesti tervetulleeksi tämänpäiväisen sateen mikäli säätiedotus pitää paikkansa. Kuvat ovat aamuiselta kävelylenkiltä, kun miehen kanssa ulkoilutimme Felixiä. Keskipäivällä on jo liian kuumaa koirulille ja nytkin oli mukana vesipullo juottamista varten. 


Kello on tasan 12 juuri nyt ja lämpömittari näyttää 28 C astetta. Äitini aina totesi, että ei lämmin luita riko, mutta kyllä se jatkuessaan tekee ihmisestä pahapäisen. Ensimmäinen vuosi Kalifornian jälkeen oli mulle aika tuskaa. Muutimme pahimmoilleen toukokuussa ja vasta syyskuun lopulla alkoi taas tuntua viileältä. Ulos uskalsin aamuvarhaisella ja yömyöhällä, päivät olivat piinaa. Olen jo tottunut, mutta en edelleenkään kuumuudesta nauti. Kosteus tekee kaikesta miljoona kertaa pahempaa. Kun Suomessa yritetään pitää lämpö sisällä talvisaikaan, niin meillä on pyrkimyksenä säilyttää kylmä ilma sisällä kesäaikaan. 

Etelä-Kalifornia oli ihan oma lukunsa, eternal sunshine, aurinkoa tauotta vuoden ympäri. Pukeutumista ei tarvinnut sen enempää mietiskellä, shortsit ja t-paita passasivat aina. Onneksi merituuli teki elämästä mukavaa, mutta kaipasin sadetta, vuodenaikoja. Sen kerran kun satoi läksin sateenvarjon kanssa kävelylle. Oli nautinnollista. 

Lapset lähtivät aamulla kouluun. Pääsiäispäivällisen valmisti nuorempi poika ja tuliset katkaravut tekivät kauppansa. Nuorimmaisen kanssa on ilo kokata: kolmannen lapsen tavoin hän vitsailee herkeämättä, meininki on hyvä ja (iltapäivälehtien suosikkisanaa lainatakseni) hulvaton. Äidille nauretaan ihan estoitta, kun äiti leikkii pääsiäispupua. Tosin pupun tuomat suklaat kyllä maittavat. Kävimme miehen kanssa katsomassa tyttären vesipallopelin, joten urheiluakin sunnuntai sisälsi. Nyt ollaan sitten taas arjen syrjässä kiinni, eväitten laittamista, koulua, harkkoja, pihatöitä. 

Kauemmin juttujani lukeneet tietävät, että naapurustomme on rakennettu golfkentän ympärille. Aamulla olikin paljon pelaajia, vanhemmat herrat näyttivät olevan liikkeellä. Naapurustomme on sikäli harvinainen, että jalkakäytäviä on runsaasti. Vuonna 2003 tänne muuttaessamme olin oikeastaan ainoa, joka jalkakäytäviä käytti lasten kanssa. Nyt lenkkeilijöitä ja kävelijöitä on paljon. Niin ne ajat ja tavat muuttuvat. 

Kivaa pääsiäisen jälkeistä viikkoa! Kesää kohti mennään. Mutta sitä salmiakkia...



Saturday, April 15, 2017

Kaikki munat samassa korissa

Pitkäperjantain aamupäivän olin töissä. Perheen lapset olivat aivan tärinöissään, sillä isovanhemmat saapuivat Floridasta pääsiäistä viettämään. Mistään ei meinannut tulla mitään. Pienempi ei vielä oikein ymmärtänyt, mutta isomman sisaruksen levottomuus tarttui. Riemu repesi, kun vieras auto kaartoi pihaan. 

Olen tavannut isovanhemmat aikaisemminkin. Täkäläisittäin on ihan tavanomaista, että isovanhemmat lentelevät kuukauden parin välein lapsiaan ja lapsenlapsiaan tapaamaan. Tulevat jopa hoitamaan, kun kaikki muut keinot on käytetty. Jotkut isovanhemmat muuttavat samaan naapurustoon ollakseen apuna aina kun tarvitaan. Tervehdimme jo kuin vähän paremmmatkin tutut. Onhan meillä yhteinen kiinnostuksen kohde, hoidokkini. Edellisenä päivänä tapasin myös yhden isoäidin. Hän tuli vain tuomaan jotain, mutta jäikin leikkiteekutsuille. Tältä kanadalaiselta isoäidiltä kyselin pääsiäisenvietosta Kanadassa. Hän aloitti: koska olen nunnien kasvattama, niin... Yksi syy miksi tämä maa ja ihmiset ovat niin upeita, tarinat ja taustat ovat niin erilaisia. 

Myös setä oli tullut hoidokkejani treffaamaan. Aamulla olikin suru puserossa, kun setä vähäksi aikaa lähti asioilleen. Perheen äiti oli tulossa työmatkalta myöhemmin iltapäivällä ja isäkin oli vain asioita hoitamassa. Tänään lauantaina saapui lisää sukulaisia. Tuli haikea olo. Mieleen kumpusivat omat lapsuuden pääsiäiset, kun tädit, sedät ja serkut saapuivat kylään. Täti toi aina suuret ja erityisen hienot pääsiäismunat, nukuttiin siskonpedissä ja radiosta tuli Noita Nokinenä. Aikuiset tekivät kepposia, sanoivat pääsiäistrullien olleen asialla. Töistä kotiin ajellessa oli apea mieli. Taas yksi sellainen asia jota en ole kyennyt lapsille tarjoamaan: sukulaiset, perhe laajemmassa merkityksessä. Meidän lapset eivät ole saaneet pomppia jännityksestä soikeina odottamassa, että isovanhemmat tulevat, serkut saapuvat. Mun toive onkin, että voin joskus olla se isoäiti jota odotetaan. 

Tänään oli ihana, lämmin päivä. Lämpötila karkasi jo lähemmäksi 30 C astetta. Tytär pelaa kolmipäiväistä vesipalloturnausta. Pojat ovat haahuilleet kavereiden kanssa, pompottaneet koripalloa pihassa, katsoneet huonohuumorisia leffoja. Itse pyörähdin kaupoilla. Yllätys oli aikamoinen, kun täkäläisen Alkon ovessa oli lappu että putiikki on suljettu maanantaina, toisena pääsiäispäivänä. Jotkut kaupat ovat kiinni myös huomenna sunnuntaina. 

Otsikon puujalkavitsi saattaa aueta vähän hankalasti: meikäläisittäin pääsiäinen on ainoa sovelias aika, kun kaikki munat voi suositusten vastaisesti pistää samaan koriin. Tällä viitataan egg hunt -perinteeseen ja lasten munakoreihin. 







Hyvää pääsiäistä! 

Halauksin,

Johanna

Saturday, April 8, 2017

Lapseksi jälleen? Vai törkyturvaksi?

Keskustelu on jälleen virinnyt huonosti käyttäytyvistä lapsista. Pari julkkisäitiä on saanut tuta mitä on olla pienten kanssa ravintolassa. Aihe herättää intohimoja puolesta ja vastaan ja siksi minäkin siitä kirjoitan. Harmittaa, että kuten monen muunkin asian suhteen yksi riehakas lapsiasiakas, tai siis lapsen vanhemmat, mustamaalaa kaikkien lapsiasikkaiden maineen. Kokemukseni mukaan valtaosa lapsista käyttäytyy hyvin ja iälleen sopivalla tavalla. Valtaosa vanhemmista osaa huolehtia jälkikasvustaan niin maalla, merellä kuin ilmassa. Ravintoloista puhumattakaan. 

Olosuhteiden pakosta olemme ottaneet lapset ravintoloihin mukaan. Kerran on mennyt pipariksi. Jos ajatellaan, että kaksoset ovat olleet ravintolassa vanhempiensa kanssa pari kertaa viikossa 17 vuoden ajan niin ravintolakäynttejä on n. 1700 ja risat. Yksönen tietysti on ollut mukana näillä keikoilla n. 1500 kertaa. Mukana on niin pikaruokalat, buffetit kuin vähän fiinimmätkin ruokapaikat. Sen yhden kerran muistan. Oli toinen äitienpäiväni ja ruokailimme La Jollassa Kaliforniassa aasialaisessa ravintolassa nimeltään Roppongi. Kesken lounaan yksivuotiaan tyttären täytti hirmu kiukku. Isä kantoi lapsen ulos ja minä jäin pojan kanssa aterioimaan. Muista pöydistä ehkä vilkuiltiin, korkeintaan hymyiltiin. Tarjoilija tuli kysymään josko tarvitsisimme jotain ja myhäili laatuajasta pojan kanssa. 

Lääkepurkin tekstin voi ymmärtää monella tapaa

Ravintolat tietävät, että asioinnin helppous tuo lisää rahaa. Lapset otetaan huomioon. Ei mitään peuhupaikkoja vaan värikynät ja pienet askartelupaperit pöytään ja väki viihtyy. Viihtyvä asiakas tilaa enemmän, viipyy kauemmin ja tilaa vielä vähän lisää. Lapsiasiakkaat ovat asiakkaita kuten muutkin. Omasta mielestäni kaiken maailman peuhupaikat ja puuhanurkat ovat ihan vihoviimeinen idea: eihän siitä tule kuin trafiikkia pöydän ja leikkipaikan välillä. Lapset villiintyvät. Ja yhdessähän sitä on tarkoitus ruokailla. 

Manhattanin Marriott Hotel Marquisen kattoravintolan hovimestari ei kakistellut, kun ilmaannuimme paikalle illastamaan tuplarattaiden ja kahden nukkuvan kymmenkuukautisen vauvan kanssa. Diskreetisti järjestyi pöytä vähän syrjempää, palvelu pelasi. Vauvat nukkuivat, me söimme ja joimme. Kun vauvat vihdoin havahtuivat ja aloittivat pulloruokailun oltiinkin jo jälkiruuissa. Hovimestari kävi tervehtimässä vironneita asiakkaita ja kertoi, että henkilökunta on äänestänyt heidät vuoden parhaiten käyttäytyviksi asiakkaiksi. Oli meillä suunnitelma myös parkukohtauksen varalle: toinen lykkii rattaat ulos ja takaisin hotellihuoneeseen, toinen maksaa laskun ja tuo syömättä jääneet ruuat dogibägeissä. No big deal. 

Mietin sitäkin, että mahtaa olla todella tylsää seuraa jos pienen asiakkaan älähdyksiä ja mölähdyksiä ennättää naapuripöydistä seurata. Minä ainakin syödessäni, juodessani ja hyvässä seurassa olen niin muissa maailmoissa että en huomaa taustamusiikkia, ihmisten tekemisiä tai tekemättä jättämisiä. Keskityn omaan elämään, nauttimiseen. 

Surettaa, että me ihmiset niin vieraannumme elämän kiertokulusta. Mua hirvittää jo nyt, että mitä jos tulee muistisairaus? Minkälainen lapsi minusta jälleen tulee? Olenko hyväntuulinen jokeltelija vaipat jalassa vai kehkeytyykö minusta törkyturpa? Sen tiedän, että lapsena rääyin enemmän kuin laki sallii. Koliikki valvotti muitakin kuin allekirjoittanutta. Pahoitteluni näin jälkikäteen, mutta en sille kyllä silloin mitään mahtanut. Mikä saa meidät unohtamaan, että elämän alkutaipaleella kommunikoidaan ääntelemällä, itkemällä? Siinä samalla unohtuu se riemu, jonka näkee jokaisen ensimmäisiä askeliaan ottavan pienokaisen silmissä, koko olemuksessa. Hei, mä kävelen! Mikä saa meidät katsomaan karsaasti pientä ihmistä elämänsä alkutaipaleella? Katsomaan karsaasti lapsukaisen vanhempia?

Omalta osaltani olen päättänyt tehdä sen minkä voin. Jos palveluja tarjoavan yrityksen ovessa viitataan lapsiasikkaisiin muutoin kuin mielellä tervetuloa, niin minä en heidän palvelujaan tarvitse. Musta on aika itsestään selvää, että vanhemmat/kaitsijat katsovat lastensa perään. Jos joku joskus on erehtynyt tekemään jotain älyvapaata, niin turha siitä on koko asiakaskuntaa leimata. Toisekseen autan, jos näen lapsen seuralaisineen  hädässä. Yritän jutella, hymyillä, kysyn voinko auttaa. Olen ystävällinen. Mun tehtävä ei ole tuomita. 

Suomessa käydessä on pitänyt olla lasten kanssa erilailla varpaillaan. Mannerheimin tielle olisin tuplarattaiden kanssa kuollut jos katseet voisivat tappaa. Voi sitä vihaisten tuijotusten määrää, hyvä ettei perään syljetty, kivitetty. Oli nääs tietyömaa ja jouduin rattaiden kanssa onnettoman pienelle väylälle jonka sitten tietenkin täytin. Menin kyllä niin nopeasti kuin kintuista pääsin, mutta kyllä olo oli kuin teloituskompanjan edessä. Sorry vaan. Jos olisin tiennyt, en olisi siitä kulkenut. Ajoradalle en viitsinyt, kun hesalaiset autoilijat on suhteellisen agressiivisia. 

Alkoholipitoisten juomien tilaaminen aterian yhteydessä on myös kokemukseni mukaan Suomessa erittäin tuomittavaa silloin, kun on pikkuisia mukana. Sen nyt ymmärrän, että oluttuoppia juovaa äitiä katsellaan alta kulmain. Mutta perhana, se faija otti kokonaisen tuopin! Pienet lapset, äiti vieressä lasten kanssa ja ukko ryystää olutta keskellä kirkasta päivää pizzan kyytipojaksi! Paheksunta oli käsinkosketeltavaa. Toisen tuopin tilaamisesta olisi varmaan tullut jo pelastuslaitos paikalle. 

Ja sitten on se yksi ihana kokemus. Kruunuhaassa etsin päivällispaikkaa seitsemänvuotiaille kaksosille ja viisivuotialle yksöselle. Miehellä oli iltameno ja ei huvittanut kokata asuntohotellissa. Ravintola Rodolfo (klik, klik) näytti kivalta ja ruokakin kaikkien makuun sopivalta. Meistä pidettiin niin hyvää huolta, että muistan sen vieläkin. Miestarjoilija jutteli lasten kanssa välillä englanniksi ja minäkin uskalsin tilata viinilasin ruuan kanssa. Palasimme majapaikkaan massut täynnä ja mieli hyvänä. 

Mulla olisi paljon enemmänkin sanottavaa tästä aiheesta. Tämä on yksi niitä asioita, jotka kokemukseni mukaan on paremmin Amerikassa kuin Suomessa. En välitä, vaikka vain rahan vuoksi ravintolat kohtelisivat lapsia mukavasti. Pääasia, että kaikki asiakkaat ovat tervetulleita. Ihmisten suhtautuminen lapsiin on täällä lämpimämpää, mutkattomampaa. Olin unohtanut kuinka monta hymyä ja iloista katsetta sain kun omat lapset olivat pieniä. Pienten hoidokkieni kanssa liikkuessa ne ajat taas palautuvat mieleen. Vastaantulijat huomaavat pienet kulkijat, hymyilevät hyväksyvästi, ilahtuneina. Jos joskus joudun nappaamaan jonkun kainaloon kiukkukohtauksen vuoksi, niin silloinkin ilmeillä näytetään hyväksyntää, kannustusta. Ihan kuin haluttaisiin sanoa, että muistan tuon ajan, kyllä se siitä, sattuu kaikille. 

Lapset tarvitsevat hyväksyntää. Vanhemmat tarvitsevat hyväksyntää. Kaikki tarvitsevat kannustusta. Ei me muuten ihmiskuntana päästä eteenpäin. 

Thursday, April 6, 2017

0.01 sekuntia

Kisoissa on käyty ja lapsi jäi parhaasta ajastaan 0.01 sekuntia. Sama aika muuten kuin reilu kuukausi sitten osavaltion koulujenvälisissä kisoissa. Tarkkaa on. Poika ei ollut tyytyväinen. Puhtia ei ollut enää yrittämään tosissaan uudelleen kisan jälkeen ns. time trials eli "aika-ajoissa". Näin, että poika ei lämmitellyt puoleentoista tuntiin ennen uutta yritystä. Tuntui pahalta. Teki mieli soittaa ja patistaa. Mutta minkäs teet. Nämä on niitä hetkiä, kun pitää antaa tehdä omat ratkaisut, joita voi sitten miettiä jälkikäteen. Olisiko pitänyt ottaa siitäkin tilaisuudesta vaari... 

Tapasimme pojan lyhyesti. Vanhemmat ovat tervetulleita moikkaamaan, mutta urheilijat asuvat joukkueen kanssa omissa oloissaan hotellissa. Näin, että ketutti kuin kuulua oravaa talvella kun käpy on jäässä. Tekstailimme vielä iltapäivällä. Helpotus oli suuri, kun lapsi kertoi jutelleensa toisen tiimikaverin kanssa jolla ei ihan mennyt putkeen. Nuoret olivat purkaneet tuntojaan keskenään ja olo oli helpottunut. Mukana oli taas jo vähän huumoria ja uhoa. Poikaa lohduttaakseni kerroin omasta karvaasta kokemuksestani 30 vuoden takaa. Priimusstipendi hävittiin 0.1 heikommalla keskiarvolla. Sanoin, että mua harmittaa vähän vieläkin. Stipendi olisi ollut ihan otettavissa. 


Pääsiäinen on jo melkein ovella. Meillä on tänä vuonna pajunkissoja! Pussy willows, kuten täkäläinen nimi kuuluu. Sain kimpun Kiitospäivän tietämillä, kun tytär hoiti naapurin kissoja muutaman päivän. Rouva oli ostanut omalle tyttärelleen kimpun, mutta tytär ei niistä huolinut. Naapuri ilahtui kovin, kun pajunkissat nähdessäni niitä kehuin. Siitä saakka kimppu on odotellut tositoimia eli pääsiäistä. 

Kinder-suklaamunia metsästin vuosikaudet. Vasta ihan muutama vuosi sitten mulle selvisi, että lelutäytteisiä suklaamunia ei voi meiltä ostaa. Ne on laissa kiellettyjä. Jokuhan niihin vielä tukehtuu. Kuuntelin vastikään radiohjelman aiheesta. Maassamme asuu ihmisiä, jotka salakuljettavat lelutäytteisiä suklaamunia. Niitä on kiva tarjoilla vähän vaikka fiinimmilläkin aterioilla jälkiruuaksi. Moni minulle silmiään pyöritteli, kun kyselin pieniä suklaamunia joissa on leluja sisällä. Ymmärrän nyt, että täytyi kuulostaa aika oudolta...

Meidän urheilijoilla alkaa perjantaina loma. Viikkoon ei tarvitse mennä kouluun eikä uimaan. Luulen, että viikon päästä ovat taas valmiita molempiin. Sitä ennen on kotona täysi hulabaloo, kun kolme säntilliseen elämään tottunutta varsaa kirmailee sinne tänne. Päivä pari on kivaa, nähdään kavereita, ajellaan leffaan, aamiaiselle tai iltapalalle kavereiden kanssa. Pelataan online, katsotaan Netflixiä ja lähetellään viestejä. Muutaman päivän päästä ollaan joltisenkin turhautuneita ja ihmetellään, että mitä tällä kaikella ajalla tehdään. Maanantaina 17.4. palataan tyytyväisinä sorvien ääreen jos vanhat merkit paikkansa pitävät. 

Pajunkissat on pääsiäislistasta ruksittu yli. Enää puuttuu Kinder-yllätysmunat, Mignon-munat ja mämmi. Toivotaan, että joku Kyöpelivuoren noita kuulee toiveeni ja muutaman vuoden päästä näitä löytyy lähikaupasta. Jogurtti- ja leipätarjonta ovat ainakin muuttuneet huimasti viimeisen lähes parinkymmenen vuoden aikana. 

Tuesday, April 4, 2017

Miehemme maailmalla

En vieläkään tajua kuinka olin niin tyhmä, että en varannut tulevaa torstaita vapaapäiväksi. Lupauduin töihin, vaikka tiesin että lapsi ui silloin päämatkansa. Sen, jota varten on treenattu elo-syyskuusta alkaen seitsemän kertaa viikossa. Lapsi laittoi tekstarin, että tuletteko isän kanssa. Piti vastata, että mulla työpäivä. Cool oli vastaus. Kysyin sitten työnantajalta ja sain vaihdettua päiviä! Lapselta tuli tähän viestiin vastaukseksi awesome. 

Mulle aina sattuu tällaisia aivojäätymiä. Jos joku sanoo, että ei halua syntymäpäiväänsä muistettavan niin minä otan tosissani. Jos joku sanoo haluavansa poistua ravintolasta NYT niin minä otan tosissani. Sitten ihmettelen ulkona, että mitä tapahtui. Tyttökaveri räyhää, että meidän piti lähteä ravintolasta koska minä, siis Johanna, halusin. En ymmärtänyt, että se olikin sellainen peli, jossa sanotaan että ei kun tää on kivaa, ollaan vaan. Vai haluaisitko sinä lähteä? Ai et halua, no jäädään tottakai.  Loogisesti tälläkin kertaa ajattelin, että onhan niitä uinteja nähty ja näkeehän sen netistä. Kuinka väärässä olinkaan! Lapselle on merkitystä sillä onko siellä lehtereillä joku oman perheen jäsen, joku ihan oma ihminen. Olisi pitänyt kaikkien näiden vuosien jälkeen ymmärtää. Vaan pieleen meinasi mennä. 

Itselläni on omakohtainen kokemus siitä, miltä tuntuu kun kukaan ei ole paikalla. 14-vuotiaana ripille päästessä kirkossa ei ollut yhtä ainoaa perheenjäsentä, sukulaista. Isä asui toisella paikkakunnalla ja äiti oli lähtenyt lomanviettoon pikkusisaruksen kanssa. Muu perhe oli omissa menoissaan. Yksin aamulla kävelin kirkolle ja yhtä yksin palasin kotiin, jossa ei ollut ristin sielua (ai kun sopiikin hyvin tähän kirkko-aiheeseen). Ei ollut kukkia eikä kahvitteluja. Silloin en osannut pitää asiaa mitenkään kummana, vaikka kaikilla muilla rippilapsilla olikin kirkonmäellä perheet ja sukulaiset. Vasta nyt kypsällä iällä, äitinä olen tajunnut että eihän se ihan oikein mennyt. En voisi koskaan tehdä omalle lapselle moista. Vaan niinpä olin tekemässä :( 
Poika ei hirveästi reissusta ole viestitellyt. Sunnuntai-iltana tuli viesti ja kuva, että valmentaja jymäytti pahemman kerran. Kuvassa oli upouudet urheilujalkineet. Uimarit saivat aika kivan lahjapaketin matkaan lähtiessään: tekniset uikkarit hintahaarukka $300-$550, urheilukassi $80, t-paitoja, shortsit, dome-mallinen uimalakki. Lenkkareita poika kovasti odotteli, mutta ne annettiin vasta hotellilla. Valmentaja oli antanut ymmärtää, että tänä vuonna ei olisi varaa. Kuuden päivän ja viiden yön matka maksaa $850 ja hintaan sisältyy lahjapaketin lisäksi yöpymiset, aamiaiset, lounaat, illalliset, matkat sekä kuljetukset ja maksut kisapaikalla. Käytännössä lapset ostavat vain välipalansa. Meidän päävalmentajalla on hyvät suhteet sponsoreihin :)

Huonekaveriksi tuli hyvä kaveri, jonka kanssa poika hengailee muulloinkin kuin uinnin merkeissä. Ensimmäisenä pojat olivat saaneet lukittua vessan oven niin, että sinne ei päässyt. Kehotin kääntymään respan puoleen. Illalla kun piti vielä kahden miehen ajella sääri- ja muut karvat ja ottaa jääkylpyjä.

Tänään kuulin, että viime vuodesta viisastuneena oli ruokakaupassa paineltu heti suklaamaidon kimppuun. Kaikki haluavat suklaamaitoa, se on paras palautusjuoma. Jääkaappi on kuulemma pakastin. Ehdotin, että jos katsoisivat olisiko kaapissa termostaatti. Ei maksa vaivaa, me sulatetaan maito hiustenkuivaajalla. 

En ole näistä matkoista huolissani, vaikka matkassa onkin melkein 50 teiniä, osa jo täysi-ikäisiä. Ensinnäkin joukkueen säännöissä sanotaan selkeästi, että jos jää päihteistä tai tupakasta kiinni niin ei tarvitse enää seuran asua pukea ylle. Toisekseen mukana on kaksi erinomaista esiliinaa. Rouvat ovat varautuneet aikamoisella arsenaalilla ja mitä ei ole se hankitaan. Mm. partakoneita ja vaahtoa on niille, joilta tarvikkeet jäivät kotiin. Hetki sitten toinen esiliina lähetti kuvan ja viestin, että tässä se teidän poika pitää motivaatiopuhetta muulle joukkueelle. Sekin on kiva tapa. Aikataulu on koko päivälle ja luppoaikaa ei jää. Mukana on aika monta valmentajaakin, joten aina löytyy joku jolta voi kysyä apua ja neuvoa. 

Tuo ylempi koru sopii muillekin kuin vuorikiipeilijöille. Kyllähän tämä elämä on joskus sellaista ponnistelua, että pitää välillä muistuttaa itseään että kaikista kokemuksista voi ammentaa viisautta ja voimaa. Ainakin sen verran, että ei toista tekemiään virheitä. Ainakaan kovin usein. 

Tämä alempi on taas mulle hyvin omakohtainen. Tämä vuosi tuntuu erityiseltä vuosien ketjussa. Jollain tapaa tiedän olevani vedenjakajalla, löytämässä sitä naista joksi haluan tulla, joka haluan olla. Monta vuotta olen ollut etupäässä äiti, kuljettaja, huoltaja. Omat tarpeet, haaveet ja ajatukset on pitänyt lykätä tuonnemmaksi, odottamaan  oikeaa ajankohtaa.



Sunday, April 2, 2017

Bordertown / Sorjonen

Perjantai oli onnenpäivä: Sorjonen aloitti Netflixillä. Ensimmäinen suomalainen sarja koko Netflixin historian aikana! Olemme olleet Netflixin asiakkaita ihan alkuajoista saakka. Silloin vaan lähetettin DVD-levyjä postissa. Lainassa sai olla yhtä aikaa kolme tallennetta. Sitä edestakaista postittelua! Tuntui muuten hurjan modernilta ja vaivattomalta siihen verraten, että käy vuokraamosta hakemassa. Lainauslista oli jo sentään nettisivuilla ja sen mukaan Netflix lähetti postia.

Mutta Sorjoseen. Meillä se tunnetaan nimellä Bordertown. Hetki meni ennen kuin totuin suomenkieliseen puheeseen. Piti oikein höristellä korvia. Tytär oli sitä mieltä, että englanninkielinen teksti ja alkuperäinen puhe eivät ollenkaan täsmää. Tekstien lukeminen on vähän vaikeaa, kun siihen ei ole tottunut. 

Olen ihan innoissani. Sarja tuntuu hyvältä ja jotenkin niin raikkaalta. Ihmiset näyttävät oikeilta eivätkä vahanukeilta, juoni kulkee ja maisemat ovat kauniita. Perjantai-iltana töistä kotiuduttua katsottiin yksi jakso ja eilen kaksi. Tänään taas jos pääsisi telkkarin ääreen. 






















Viikonloppu on ollut sekä työteliäs että hauska. Lauantaina vietin muutaman tunnin hyggen merkeissä. Meillä tämä tarkoittaa ihan puhtaasti siivousta. Sen verran hyggeä sain meininkiin, että imurin suodattimeen tiputtelin muutaman pisaran aromaattista öljyä. Puhtaat valkeat lakanat vain tuoksuivat, kun vetelin reippaat 400 neliötä pölyttömiksi. Pesin pöytäliinat, pyyheliinat, pyyhin pölyt, pesin pytyt, kävin kaupassa, laitoin sapuskaa, valmistelin yhden lapsen viikon matkaa ja toisen lapsen yökyläilyä täällä kotona.

Pojat on poikia ja en ollut ollenkaan varma kuinka monta poikaa yökylään tulee. Kaksi sitten saapui. Illalla kaverukset istuivat nuotiolla, tekivät hodareita ja smorseja. Iloinen metakka kantautui sisälle ja aikaa kului melkein kolme tuntia. Tuli on viihdyttävä elementti.

Tänään saattelin toisen pojan viikon matkalle uintikisoihin. Kisat ovat vuoden päätapahtuma ja karsinta-ajat ovat aika kovat. Päämatkaansa poika ei ole uinut nyt moniin aikoihin kilpaa, joten ehkä aika paranee. Suotavaa se olisi, sillä harjoittelu on ollut kovaa. Harkat ovat jo seitsemän kertaa viikossa. Iltaisin koulun jälkeen kolmisen tuntia ja lauantait päälle. Yhtenä aamuna viikossa pitää harkkoihin lähteä viideltä, käydä uimassa puolitoista tuntia. Sen jälkeen kouluun ja illalla takaisin harjoittelemaan. Ihailen lasten sitoutuneisuutta ja jaksamista. Mulle jää eväidentekijän hommat. Ja eväitä kuluu... Ennen bussiin nousua poika tuli vielä halaamaan ja sanoi kiitos äiti. En itkenyt. Ei ainakaan näkynyt, aurinkolasit oli päässä.

Onnellista huhtikuista viikkoa!

Halauksin,

Johanna